Odotatko sinäkin kevättä? //Marsu*//

//Kai täällä on talvi? :'D Heh otsikko...//

Taivaalla ajelehtivat paksut harmaat pilvimassat ja suuret lumihiutaleet laskeutuivat maahan. Ennestään lunta oli reilut 10cm mutta paikoittain sitä oli enemmänkin. Pakkasta ei paljoa ollut, mutta silti Kimonoon pukeutunut nuori nainen tärisi kävellessään poispäin kylästä. Oli tämä onnistunut saamaan kylästä talveen sopivammat kengät ja paksun kaulahuivin. Nyt nuori tosin sai moittia itseään, ettei ollut ostanut minkäänlaisia käsineitä.
Ei Haru muutenkaan yleensä ollut mitenkään kylmänarka kun oli saanut siihen jo tottua lähdettyään kotoa.
Nuori saapui kylän laitamille katsellen kiinnostuneena ympärilleen, ei näkynyt ketään, vain koskematonta lumihankea.
Talvi oli kaunisvuodenaika, mutta sen petollisuus yllätti usein. Varsinkin kasvisravintoa syövällä nuorella oli vaikeuksia, kalaakaan ei saanut kun vedet jäätyivät. Tyttö huokasi syvään yrittäen kietoutua huiviin tiukemmin.
’Huh Yookailla on varmasti helpompaa…' Tämä tuhahti mielessään ja jatkoi matkaa poispäin kylästä. Yönsä tämä viettäisi muualla, oli se kuinka vaarallista tahansa. Ihmiskylissä tämä ei kauaa viihdy ja nyt oltuaan jo reilun viikon majatalossa oli tälle riittänyt. Nuori halusi luontoon.

//Huh tuli vähän sekava, en olekkaan ennen ihmisillä ropettanut, aina koiraeläimillä xD //

//Otsikkohan on hyvä (: Ja kyllä, koska nyt meidän maailmassamme on talvi, YoDessakin on. Eikä tuo mitään sekavaa ollut (: //

Jälleen satoi lunta. Suuret mutta keveät hiutaleet laskeutuivat hiljalleen maahan, tai eiväthän ne maata saavuttaneet, ainoastaan toiset samanlaiset hiutaleet jotka olivat jo kerääntyneet maan peitoksi.
Pikkupakkanen piti huolen siitä, ettei lumi ainakaan päässyt sulamaan ennen aikojaan. Talvikuukausiahan oli vielä jäljellä, vaikka koko ajanhan kevät lähestyi ja lähestyi. Se ei ehkä vielä ollut nähtävissä, mutta niin asiat olivat.

Hieman erilainen kevät oli juuri kulkemassa poispäin Itäisestä kylästä Shuujitsurikujoulla. Kyse oli nimittäin tyttöpoika Harusta.
Itäinen kylä oli ihmiskylä, eikä siellä usein tavattu yookaita - mutta se ei tarkoittanut, etteikö heitä siellä joskus olisi käynyt. Haru oli nimittäin yookai, mutta tosin tällä hetkellä ihmishahmoinen sellainen. Eikä hän ollut kuin läpikulkumatkalla. Hänellä ei ollut määränpäätä, mutta ei hän Itäiseen kylään halunnut jäädä. Ihmiskylissä oli aina sellainen vaara, että papit tai papittaret huomaisivat jonkun ihmisjoukosta olevan yookai, ja heitähän ei katsottu hyvällä. No, eiväthän tuollaiset pikkuseikat Harua koskaan olleet estäneet, mutta kuitenkin. Ja valoisana aikana pääsisi vielä pitemmälle, joten oli turhaa jäädä ihmiskylään. Ja yookain näkönsä avulla Haru pystyisi jatkamaan matkaansa vielä pimeälläkin ongelmitta.
Kylmän estämiseksi poika oli jälleen pukenut päälleen sekä tummat housunsa että niiden päälle hameen, mikä teki hänestä vielä enemmän tyttömäisen.
Pojan vaaleat hiukset olivat auki, ympäröiden kauniita kasvoja. Häntä hymyilytti ajatellessaan, kuinka hän oli äsken kylässä ollessaan saanut tytön kohtelun, ja muutaman kerran häntä oli nimitetty neidiksi. Harullehan moinen kävi loistavasti.
Poika huomasi jonkun kävelevän jonkin matkaa edellään. Toinen oli verhoutunut paksuun kaulahuiviin, ja toistaiseksi oli mahdotonta sanoa, oliko tämä mies vain nainen. Ihminen joka tapauksessa, sen Haru pystyi sanomaan täysin varmaksi.
Yookaipoika käveli nopeammin kuin edellä kulkeva ihminen, joten hän alkoi saavuttaa tätä, ja oli pian jo aivan lähellä.

Haru yritti lämmittää käsiään hieromalla niitä yhteen, olisiko sittenkin ollut parasta palata kylään ostamaan ne käsineet ja lähteä sitten kylästä vasta huomenna. Tytön ajatukset harhailivat missä sattui.
Hetken käveltyään tämä pysähtyi, Haru kuuli takaansa askeleita jotka lähestyivät nopeasti, seurasiko joku tätä? Nuori ei tiennyt mitä tulisi tehdä, kääntyä katsomaan vai jatkaa kävelyään. Tämä nielaisi hiljaa ja otti oikealla kädellään kiinni huotrassa olevasta miekasta, sitten tämä vilkaisi olkansa yli nähdäkseen kuka siellä oli.
Haru kiinnitti toisessa ensimmäisenä huomiota tuon ulkonäköön, oli paha sanoa oliko tuo tyttö vai poika, iästäkään tämä ei heti osannut sanoa mitään, mutta arveli toisen olevan hieman alle parikymmentä.
Nuori irrotti otteensa aseestaan kun ei jaksanut uskoa että toinen olisi mitenkään vaarallinen tai muuta.
Nuori katsoi toista vain hetken ihmeissään.
”Anteeksi.” Tämä sitten sanoi varovasti ja kumarsi pienesti toiselle, olihan tuijottaminen kovin epäkohteliasta.

// :3 //

Haru huomasi edellä kulkevan ihmisen pysähtyvän ja pian vilkaisevan olkansa yli häntä kohti. Haru huomasi, että toisen käsi oli kohdassa, jossa saattoi aivan hyvin olla ase. En kai minä näytä liian pelottavalta?, Haru ajatteli yrittäen olla nauramatta. Kukaan ei ollut ikinä tainnut mainita hänen näyttävän pelottavalta... paitsi yookai-hahmossa, tietysti. Se oli hurja, ainakin useimpien mielestä.
Pian Haru oli vain parin metrin päässä toisesta, ja hän pysähtyi huomatakseen ihmisen - joka oli tyttö - tuijottavan häntä.
Toisen pyytäessä anteeksi Haru kallisti päätään, ja sanoi: ''Mistä niin? Ethän sinä ole minulle mitään tehnyt.''
Tyttöpoika hymähti ja nosti kätensä suunsa eteen peittäen kasvoilleen pyrkineen hymyn. Hän katseli toista hetken. Kyllä vain, toinen oli ihmistyttö. Jonkin verran häntä itseään lyhyempi, iältään todennäköisesti alle kaksikymmenvuotias, ehkä hieman yli viidentoista, sinisillä silmillä ja tummilla hiuksilla. Eikä toinen ollut mitenkään vaarallisen näköinen.
''En kai säikäyttänyt sinua?'', Haru kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, kuitenkin melko varmana että oli ainakin hetkellisesti saanut toisen varpailleen. ''Ei ollut tarkoitukseni...''

Haru tunsi punastuvansa ja laski päätään, ettei toinen huomaisi sitä vaikka taisikin olla hiukan myöhäistä, kun toinen vain ei tekisi siitä mitään numeroa.
”E-en minä säikähtänyt… Ainakaan paljoa.” Tyttö hymähti pienesti.
Tämä nyt vain sattui olemana aika arka luonteeltaan, toinen kun oli vieläpä ilmestynyt niin äkkiä. Niinpä, miksi tyttö ei ollut huomannut toisen tuloa aikaisemmin, oliko tämä todella ollut niin omissa maailmoissa.
Nuori nosti päänsä ja hymähti, ”Olen muuten Haru.” Tämä esittäytyi kun ei tiennyt olisiko toisen kysymykseen pitänyt vielä sanoa jotain.

//Huh anteeksi lyhyt teksti //

//Eipä tuo mitään (: //

Haru nyökkäsi hyväksyvästi kun toinen kertoi, ettei ollut pelästynyt paljoakaan. Toinen näytti olevan hieman hämillään tai jotakin, tai ainakin hän oli hetki sitten näyttänyt hieman punastuvan, ellei Haru ollut täysin väärin nähnyt. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä toisen seisoessa hänen edessään pää painuksissa. Onneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä mitään, sillä tyttö nosti pian päänsä ja esittäytyi.
Harun kuullessa toisen nimen hän ei kyennyt peittelemään yllättyneisyyttään. Hänen silmänsä laajenivat yllätyksestä, ja pian sen jälkeen hän alkoi nauraa. Hän antoi itsensä nauraa pienen hetken, kunnes kohotti jälleen kätensä kasvojensa eteen ja hillitsi itseään. Hän tiesi vaikuttaneensa äsken epäkohteliaalta, mutta ei ollut voinut heti hillitä reaktiotaan.
''Anteeksi... Mutta tämä on vain niin hassua...'', Haru sanoi pidellen käsiään yhä suunsa edessä. Hän laski käsiään hieman alaspäin, ja tokaisi: ''Minunkin nimeni on Haru.''
Tyttöpoika naurahti vielä lyhyesti, haroi toisella kädellään hiuksiaan ja laski sitten molemmat kätensä takaisin sivuilleen. Tavata yhtäkkiä toinen samanniminen, se oli yllättävää.

Haru katsoi toista kysyvästi kallistaen hiukan päätään sivulle, miksi toinen näytti hämmästyvän niin paljon ja alkoi vielä kaiken lisäksi nauraa. Oliko tämän nimessä jotain hassua tai esittäytymistyylissä. Tuntui jotenkin, häiritsevältä.
Sitten toinen pyysi anteeksi. Vastaukseksi Haru Nyökkäsi hymähtäen pienesti, vieläkään tämä ei tosin ymmärtänyt mistä toisen reaktio johtui.
Pian toinen kuitenkin esittäytyi myös Haruksi. Tyttö yllättyi nyt vuorostaan itse ja naurahti jopa ujosti. Tämä ei ollut ennen törmännyt keneenkään Haru nimiseen, vaikka ei se tainnut mitenkään harvinainen nimi olla.
”Hauska sattuma.” Tyttö sanoi hymyillen ja sipaisi etuhiuksensa silmien edestä.
”Oh en kai ole mitenkään häiriöksi? Tai siis onko sinulla kiire jonnekin?” Tämä kysyi uteliaasti Harulta jonka sukupuolesta ei ollut vieläkään täysin varma, ääni oli kyllä enemmän miesmäinen…
”Haluaisitko vaikka kävellä tai jotain, alkaa olla kylmä. Ymmärrän kyllä jos sinulla on jotain muuta.” Tämä jatkoi harvinaisen puheliaalla tuulella toiselta ja katsoi toista silmiin.

Haru vain naurahti toisen Harun todetessa tämän olevan hauska sattuma. Sehän se tosiaan taisi olla. No, eipä Haru ollut ikinä kuvitellutkaan olevansa ainoa sen niminen maailmassa; mutta että tavata toinen Haru...
Yookai havahtui ajatuksistaan kuullessaan toisen puhuvan. ''Et sinä häiritse, eikä minulla ole mikään kiire mihinkään. Ei minua kukaan odota tai mitään'', hän sanoi hymyillen, todeten samalla puhuneensa vähintäänkin sekavasti. ''Ja kävellään toki'', hän lisäsi kuultuaan toisen seuraavat sanat.
''Enhän minä puolestani häiritse sinua?'', Haru kysyi varmistaakseen, ettei ollut häiriöksi. Matkaseura kelpaisi kyllä hänelle mainiosti. Hänellä ei nimittäin koskaan liiemmin ollut seuraa; sellaista se taisi olla niinkin oudolle henkilölle kuin hän. Jos oli tyttömäinen poika ja ihmisenä esiintyvä yookai, ei voinut olettaa olevansa pidetty enää sen jälkeen, kun kaikki saivat ne asiat selville. Usein toinenkin riitti, ja se oli tuo yookai-asia. Ihmiset kun olivat niin ennakkoluuloisia yookaita kohtaan. Mutta kyllähän sen ymmärsi; yleisesti ottaen yookaista ei ollut ihmisille kuin harmia. Haru ei halunnut olla haitaksi, mutta eihän häneltä enää mitään kyselty siinä vaiheessa, kunhan koitettiin ajaa pois.
Tyttöpoika vilkaisi syrjäsilmällä toista Harua. Toinen ei vaikuttanut papittarelta, joten hän tuskin tajuaisi seuralaisensa olevan yookai. Siitä Haru oli iloinen; hän ei haluaisi tulla taas hyljeksityksi.

Haru hymyili aurinkoisesti pieni puna kasvoillaan, toisella ei vaikuttanut olevan mitään kiirettä ja seurakin tuntui kelpaavan. Nuori oli iloinen siitä, harvemmin tämä kun liikkui kenenkään kanssa. Toinen Harukin vaikutti hyvälle tyypille. Tuo salaperäinen henkilö oli nuoresta kiinnostava.
Sitten toinen kysyi häiritsikö tämä toista.
Tyttö katsoi toista hiukan hämmästyneenä, mutta naurahti pian.
”Et tietenkään!”
Haru otti muutaman askeleen eteenpäin jääden sitten odottamaan että toinen tulisi mukaan.
”Oh, mistä muuten olet kotoisin?” Tämä kysyi, ettei onnistuisi luomaan kiusallista hiljaisuutta.

Haru hymyili ihmistytölle, ja lähti astelemaan tietä pitkin. Oli mukavaa, kun oli matkaseuraa. Pian toinen avasi suunsa sanoakseen jotain. Haru kääntyi vastomaisesti toista kohti, ja tuli täysin yllätetyksi. Mistä hän oli kotoisin? Airandon Pohjoisesta kylästä, niin. Yookaiden kylästä, niin. Sitä ei oikein voinut sanoa ihmiselle joutumatta selittelemään, niin. Niin.
Haru mietti hetken, ehkä vain muutamia nanosekunteja, ja vastasi sitten: ''Olen kotoisin Airandolta.''
Haru tiesi, ettei vastaus ollut järin selventävä, mutta hän ei tahtonut valehdella, saati sitten joutua selittelemään. Hän hymyili ystävällisesti ja jatkoi puheitaan ennen kuin toinen ehtisi esittää lisäkysymyksiä. ''Entä sinä?''
Kylmä tuulenvire heilautti tyttöpojan hiuksia, ja tämä siirsi ne kädenheilautuksella pois silmiensä edestä. Aurinko kurkisti pilven takaa ja sai hangen kimaltamaan.

”Oh Airando on hieno paikka, olen joskus siellä käynyt.” Tyttö sanoi hieman mietteliäänä.
Pian toinen kysyi mistä tämä oli. Neiti tivasi mielessään kysymystään, eihän tämä voinut suoraan vastata missä tämä oli asunut. Karattuaan perheensä luota tätä oli varmasti lähdetty etsimään suurin joukoin. Ei kai toinen Haru saattanut olla tämän isän lähettämä vakooja? Nuori puraisi huomaamattaan kieltään.
”Auh.” Tämä ynähti hiljaa ja punastui. Ehkä kysymyksen pystyisi ohittamaan, Haru ei nääs tykännyt yhtään valehdella.
”Anteeksi, purin kieltäni…” Haru mutisi punaisena. Tytön sanat eivät olleet mitenkään vaikuttavat, ohittaa kysymys jollain noin huonolla heitolla. Tämä olisi halunnut vajota maan alle. Nuori laski päänsä alas ja kuunteli kuinka lumi narskui.

//äh sori, inspis taas karkuteillä >__<' //

//Kai se sieltä vielä joskus palailee ^_^//

Haru nyökkäsi hitaasti. Jotenkin hänestä vaikutti siltä, kuin tyttö olisi yrittänyt vain ohittaa kysymyksen, vaikka eihän hän siitä aivan varma voinut olla. Jotenkin vain 'purin kieltäni' kuulosti niin klassiselta tekosyyltä, ettei tässä tilanteessa se muu voinut ollakaan. Tai niin Haru ainakin ajatteli. Tai ehkäpä tyttö oli oikeasti purrut kieltään, mutta silti... Vaikutti hieman siltä, kuin puheenaihe ei olisi toiselle järin mieluisa.
''Ei sinun tarvitse kertoa, jos et halua'', Haru sanoi. Hänen ei ollut ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen, mutta jostakin eriskummallisesta syystä hänen suunsa oli nopeampi kuin hänen aivonsa. Puhe ja ajattelu eivät aina menneet yksiin.
''En minäkään kovin tarkasti vastannut'', hän huomautti. ''Ehkä meillä on samankaltainen tilanne, tai jotakin...''
Siihen Haru ei oikeastaan uskonut, mutta saattoihan se jollain tavalla olla mahdollista. Yookai virnisti.
''Itse kukin pitäköön omat salaisuutensa'', hän naurahti, ja sipaisi silmiensä eteen eksyneet hiukset korvansa taakse. Hän käänsi yhä hymyillen katseensa tytöstä. Laskiessaan kätensä sivulleen hän kuitenkin tönäisi vahingossa Tsurarakaenia, joka oli siihen asti tavallista viuhkaa teeskennellen ollut paikallaan Harun vyötäröllä. Teräviuhka irtosi kannattimestaan ja isketyi maahan kalahtaen. Sen puuosat raottuivat hieman, ja terät pilkistivät esiin kiillellen lumisella alustallaan auringonvalon taittuessa niistä.
''Oh'', Haru äännähti ja kumartui nostamaan aseensa. Hän kalautti puuosat jälleen kiinni toisiinsa pakottaen terät pois näkyviltä, ja vilkaisi sivusilmällä toista Harua. Tsurarakaen tuskin oli jäänyt toiselta huomaamatta.

//Hah, mikä pätkä.//

Haru nyökkäsi toiselle nolostuneena. Kyllä tämä tiesi ettei kaikkea tarvinnut kertoa, eihän toinenkaan ollut. Mutta silti tämä oli mennyt sanomaan jotain niin tyhmää. Tyttö olisi halunnut vajota maanalle. Oliko tämä ollut liian kauan syrjässä muista, että ystävyssuhteiden luominen taikka luontevasti puhuminen olivat jo unohtuneet. Ei, niin tämä ei halunnut ajatella. Haru sulki silmänsä hetkeksi yrittäen saada punan laskemaan. Tämä olikin aina ollut hirveä punastelija.
Kun tämä avasi siniset silmänsä, nolostus haihtui pois ja ilme muuttui kysyväksi, ehkä jopa pelokkaaksi.
Tämä huomasi kuinka poika sipaisi hiuksensa korviensa taakse. Nuo korvat eivät vain olleet aivan tavalliset, ne olivat normaalia suipommat. Harusta se oli lamaannuttavaa, tämä oli toki monesti kuullut puhuttavan Yookaista ja muutamana otteeseen sellaisen nähnytkin. Varsinkin muutamat henkilöt olivat painottaneet varomaan ihmisen näköisiä yookaita jotka tunnisti mm juuri suipoista korvista. Mutta eikö aivan tavallisellakin ihmisellä voinut olla hieman erilaiset korvat? Tyttö haki ajatuksesta lohtua vaan silloinpa toisen ase tipahti routaiselle maalle.
Pojalla oli mukanaan ase jota tämä ei ollut huomioinut ollenkaan. Terät joista valo taittui kauniisti, näyttivät vaarallisilta. Ja vieläpä kun mokomaa ei joka päivä nähnytkään tuntui se tytöstä uskomattomalta. Oliko tällä ehkä liian vilkas mielikuvitus vai oliko toinen todella Yookai. Tyttö katsoi poikaa joka äännähti ja laittoi aseen terät pois näkyvistä.
”Sanoit että kukin pitäkööt omat salaisuutensa, mutta minun on aivan pakko kysyä. Mistä päin Airandolta olet?” Tyttö kysyi vakavana katsoen toista suoraan silmiin. Tämä ei ollut varma halusiko kuulla toisen vastauksen. Nyt olisi vain luotettava siihen, että tämä todella oli vainoharhainen. Tyttö ei irrottanut katsettaan toisesta. Samalla tämä hapuili kädellään lähemmäs miekkansa kahvaa, ei kuitenkaan siihen tarttuen.
Kevyt tuuli sai Harun mustat hiukset lepattamaan.

// xD Miun Harulla menee kovaa... Anteeks k-ö-k-k-ö teksti //

//Ai mikä kökkö teksti? En huomannutkaan :'D//

Haru piteli hetken Tsurarakaenia käsissään sivellen sen puuosia sormenpäällään. Viuhka ei ollut vahingoittunut ollenkaan pudotessaan, mikä nyt ei ollut mikään ihme kun ajatteli aseen yookaivoimia. Oikeastaan Tsurarakaenhan oli osa Harun yookaimuotoista kehoa. Eipä tainnut olla ihme, että ase oli pojalle tärkeä. Sekä esineenä, aseena että kehon osanakin.
Ainoa ongelma nyt oli se, että toinen alkaisi kysellä jotakin omituista liittyen teräviuhkaan; niitä kun ei kaiketi aivan kenellä tahansa ollutkaan. Haru lohduttautui ajatukseen, että ihan hyvin ihmiselläkin voisi olla vastaava teräase. Kai. Ja ilman yookaivoimia, tietenkin.
Ja sitten tuli kysymys.
Haru käänsi katseensa toiseen, ja hetken aikaa heidän silmänsä katsoivat suoraan toisiinsa. Jotain tälläistä Haru oli pelännytkin. Hänen oli myönnettävä itselleen, että hän todellakin osasi valita hyvin ajankohdat kömpelönä olemiseen. Tai siis ei osannut.
Yookai ei oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt vastata. Joko kieltäytyä vastaamasta (mikä olisi äärimmäisen epäilyttävää), valehdella (ei mieluisa vaihtoehto), tokaista suoraan että 'Pohjoisesta kylästä, olen yookai' (ei niin hyvä idea) tai sitten koettaa kiertää kysymys - mikä ehkä olisi nyt paras vaihtoehto.
''Ai tämänkö perusteella epäilet jotakin?'', Haru kysyi naurahtaen, heilauttaen samalla Tsurarakaenia kädessään. ''Onko tämä niin ihmeellinen?'', hän tiedusteli ja nanosekuntien mietinnän jälkeen avasi viuhkan terät esille. Hän toivoi, ettei toinen ottaisi sitä hyökkäävänä eleenä. Siksi sitä ei ollut tarkoitettu - Haru pyrki vakuuttamaan tytölle, että Tsurarakaen olisi mahdollisimman tavallinen ase.
''Myönnän, että tälläisiä ei ihan kauheasti näe'', tyttöpoika kertoi hymyillen, ''mikä on melko jännittävää, eikö totta?''
Haru toivoi, ettei hänen ystävällistä hymyään epäiltäisi. Hän hymyili niin tosissaan kuin pystyi, ja oikeastaan se ei ollut järin vaikeaa, sillä hän tunsi suurta ylpeyttä siitä, että hänellä oli Tsurarakaen. Mutta tuollaisen kysymyksen kiertäminen tässä tilanteessa - toinen tuskin jättäisi asiaa siihen.
Harun mielessä kyllä kävi vakava ajatus, jonka mukaan hän kertoisi olevansa yookaiden kylästä. Mitä pahaa siinä sitten olisi, että hän kertoisi olevansa yookai, kun ei kerran tahtonut ihmisille pahaa?Mutta ihmisillä oli ennakkoluulonsa. Toisaalta se oli hyvä ihmisten oman turvallisuuden takia, mutta se aiheutti toisaalta ongelmiakin.
Haru ei edes tiennyt, miksi koki itselleen niin tärkeäksi tulla toisen hyväksymäksi. Ehkä se johtui vain siitä, millaiseen kohteluun hän oli asiat selville saaneiden ihmisten osalta tottunut.

//Toivottavasti ei ole liian sekavaa tekstiä...//

Haru otti muutaman askeleen taaksepäin puristaen kätensä ruusunterän kahvalle. Se tuntui lämpimälle ja toi tytölle hieman turvallisemman olon. Tuo jo kauan suvussa kulkeutunut miekka oli tälle tärkeä, varsinkin kun Haru tiesi ettei aseella ollut koskaan tapettu ketään. Niin hieno ja hyvin valmistettu ase oli todellakin säästynyt siltä, vaikka olikin monet taistelut kokenut. Tyttö nielaisi tuijottaen toista epävarmana.

Tyttö puri hammastaan ja yritti luoda hiukan vakuuttavamman ilmeen. Tämä ei kyennyt irrottamaan katsettaan toisesta. Olisi osattava pysyä rauhallisena…
”Onko sitten joku syy epäillä?” Haru sanoi ääni väristen vaikka yrittikin vaikuttaa hieman rennommalta.
Tyttö kuunteli toista yrittäen päättää mitä tekisi. Jalat olisivat halunneet juosta ja lujaa, mutta kroppa kehotti pysymään paikoillaan. Noloa vaan lähteä juoksemaan, varsinkin jos Harun epäilykset osoittautuisivat vääriksi.
”Jännittävästä en nyt tiedä…” tämä sanoi hampaidensa välistä ja päästi sipaisi etuhiuksiaan silmiensä edestä kädellä jolla ei ollut tarttunut miekkaansa.
”Anteeksi että toistan, mistä päin Airandoa olet?” tyttö jatkoi tivaamistaan tasaten hengitystään. Eihän mitään vaaraa ollut. Jos toinen Haru olisi yrittänyt jotain eikö tuo olisi jo tehnyt? Nuori halusi uskoa niin. Eikai se maailmanloppu olisi jos toinen ei olisi ihminen? Ehkä kaikki Yookait eivät olleet pahoja? Nainen sulki silmänsä odottaen vastausta, käykööt kimppuun jos kävisi…

//Noup : ) Sä ropetat hyvin ^^ //

//Kiitos ^^ Niin sinäkin!//

Haru hymyili. Ai että olisiko syytä epäillä? Ehkä. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut ääneen.
Tyttöpoika odotti, mitä toinen sanoisi vai sanoisiko mitään. Haru moitti jossakin mielensä sopukassa itseään siitä, että oli koettanut kiertää kysymyksen; jotenkin hänestä tuntui siltä kuin olisi vain lisännyt toisen epäilyksiä. Eikä olisi myöskään ihme, jos...
''Anteeksi että toistan, mistä päin Airandoa olet?''
...toinen kysyisi samaa uudestaan.
Haru tunsi ilmeensä kiristyvän aavistuksen. Hän yritti yhä hymyillä, mutta se ei tuntunut enää luontevalta. Yookai antoi hymynsä kadota hitaasti, ja laittoi samalla Tsurarakaenin takaisin paikalleen vyötärölleen. Hän ei oikein tiennyt, mitä olisi tuohon enää sanonut niin, ettei edes sivumennen sanoen vihjaisi olevansa yookai. Siis siinä tapauksessa, että puhuisi totta. Mutta edelleenkään Haru ei tahtonut valehdella, ihan siitä luonnollisesta syystä ettei valehtelu ollut mukavaa. Ei hänkään halunnut, että hänelle itselleen valehdeltaisiin. Ja sitä paitsi, jos toinen joskus saisikin selville Harun olleen oikeasti yookai...
Haru huokaisi hiljaa. Sitten hän käänsi katseensa ihmistyttöön.
''Voit irrottaa otteesi tuosta aseestasi'', hän sanoi. Poika oli huomannut jo aikaa sitten, että toinen piti aseensa kahvasta kiinni. ''Ei täällä ole ketään, joka uhkaisi sinua.''
Yookai nielaisi. Kertoako vaiko eikö? Kysyisiköhän tyttö kolmannenkin kerran?
Oli se sitten järkevää tai ei, Haru oli tehnyt päätöksensä.
''Ajattele mitä haluat'', Haru sanoi. ''Olen kotoisin Airandon Pohjoisesta kylästä.''
''Mutta täällä ei silti edelleenkään ole ketään, joka uhkaisi sinua'', hän hymyili.

Haru päästi irti aseensa kahvasta ja antoi kätensä valahtaa vierelleen voimattomana. Toinen oli pohjoisesta kylästä, yookai kylästä. Harun tunteet olivat hyvin ristiriitaiset. Toisaalta tämä olisi halunnut vain lysähtää maahan ja unohtaa kaikki, toisaalta tämä olisi halunnut juosta ja lujaa. Kuitenkin ehkä vahvin tunne oli uteliaisuus. Haru halusi tutustua toiseen paremmin ja karkottaa epäluulonsa yookaita kohtaan. Eiväthän kaikki ihmisetkään olleet hyviä, näin eivät myöskään yookait voineet aina olla pahoja. Toisen sanat tuntuivat jokseenkin rauhoittavilta. Toisen sanojen mukaan naisella ei siis olisi mitään hätää. Mutta saattoiko toiseen luottaa? Yleensä Haru luotti keneen tahansa sinisilmäisesti, vain Yookai tuntui olevan poikkeus. Tällä oli niistä kielteisiä kokemuksia, mutta niin oli ihmisistäkin. Naisen ajatusmaailma alkoi harhailla itsesäälin puolelle. ’Olenko minä oikeasti tällainen? Miksi epäilen Harua, eihän hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Sitä paitsi hän saa varmasti kohdata usein pelonsekaisia katseita. Eihän sekään ole oikein. Jokainenhan saa olla mitä haluaa!’ Nuori nainen tiuski mielessään ja otti ajattelemattaan askeleen eteenpäin.
”Anteeksi!” Tämä sanoi hieman turhankin kovaäänisesti ja kumarsi toiselle nöyrästi. Miehestä ei varmaan tuntunut mukavalle naisen epäilyt vaikka oikeaan olikin osunut.
”Olen todella pahoillani uteliaisuudestani. Ettehän tekään tivaa minulta menneisyydestäni.” Haru sanoi yhä kumartuneena.
”Olisiko teillä mitään sitä vastaan että kävelisimme hiukan kauemmas kylästä ja puhuisimme siellä vaikka paremmin?” Nainen sanoi nostaen katseensa suoraan toisen silmiin.

//Unihuuruissa on mukava kirjoittaa x3 Toivottavasti saa edes jotain selvää *tuhisee unissaan* //

//Hyvinhän tuosta selvää saa ^^//

Harusta hiljaisuus tuntui epämiellyttävältä. Ei tietenkään aina, mutta tässä tilanteessa. Kun vieressä oli ihminen, joka oli saanut varmistuksen siitä, että Haru oli yookai. Hän oli... ihmistä esittävä yookai. Susi lampaan vaatteissa. Hirviö ihmisen muodossa. Niinhän ne aina sanoivat. Ja sen jälkeen kalisivat miekkojen terät. Olisiko poikkeusta? Tuskin.
Haru vilkaisi sivusilmällä toista, ja hymyili itsekseen. Suruisaa hymyä. Se siitä sitten.
Yhtäkkiä toinen astahti askeleen eteenpäin. Haru ehti jo luulla, että toinen lähtisi pinkomaan pakoon, mikä sai hänet yllättymään vielä enemmän. Tyttöhän pyysi anteeksi, ja kumartelikin vielä! Ja halusi jatkaa matkantekoa yhdessä...?
''Eehhh...'', Haru äännähti ja alkoi heilutella käsiään, kun ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Hän oli yllättynyt. Todella yllättynyt.
''Tuota... nousetko ylös?'', Haru änkytti. ''Minä... tuota... anteeksi... minä...''
Yookai ähkäisi ja kumarsi itsekin. ''Anteeksi!'', hän sanoi. ''Pelästytin teidät. Minun olisi kai pitänyt kertoa aiemmin...''
Tyttöpoika hiljeni ja huokaisi, ja suoristi selkänsä. ''Anteeksi'', hän sanoi vielä, tällä kertaa pahoitellen äskeistä reaktiotaan. ''Minä yllätyin... Yllätyin kauheasti.''
Haru hymyili. ''Kävellään vähän matkan päähän ja jutellaan paremmin'', hän sanoi tytölle vastauksena tämän jonkin aikaa sitten esittämään kysymykseen.
Yookai tunsi olevansa iloinen.

//Voi että pikku Haruani ^^' Melkein osaa taas hillitä reaktioitaan...//

Haru katsoi Yookaita joka pyyteli tältä anteeksi. Nainen hämmentyi tilanteesta itsekin, mutta hymyili sitten toiselle aurinkoisesti. Ei tämä itse asiassa enää pelännyt yhtään. Toinen Haru kun vaikutti niin iloiselle ja ystävälliselle. Nainen tunsi itsensä todella typeräksi kun oli käyttäytynyt siten. Harun iloksi yookai halusi vielä jutella tämän kanssa, eikä lähtenyt pois. Näin tämä otti muutaman varovaisen askeleen eteenpäin ja vilkaisi taakseen varmistuakseen että toinen seurasi. Sitten tämä lähti kävelemään reippaasti kylästä poispäin.
Pian kylä katosi näkyvistä ja nuori siirtyi pois tieltä kävellen pienehköön metsikköön. Niin alue ei ollut mitenkään iso, mutta toden näköisesti sieltä löytyisi joku paikka missä nämä voisivat jutella rauhassa ilman että joku sattuisi tulemana paikalle.
”Käykö tämä?” nainen kysyi varovaisesti katsellen pientä kivikkoa jota ympäröivät lehdettömät pensaat.

// äh pakko taas pyydellä anteeksi tekstiäni ^^' //

//Ei mitään anteeksipyydeltävää =)//

Haru seurasi ihmistyttöä vaiteliaana. Hän mietti, mistä kaksikko keskustelisi. Oikeastaan hän mietti, mitä voisi kertoa tytölle ja mitä ei. Eihän hänellä oikeastaan ollut enää paljoakaan salattavaa, kun kerran toinen tiesi jo hänen olevan yookai.
Tuuli heilautti Harun hameen helmaa. Niinpä, Haru huomasi. Tiesiköhän toinen hänen olevan... no, ei-tyttö. Siis poika. Oikeastaan ikänsä puolesta mies. Haru pudisti nopeasti päätään huomatessaan sen sanan. Hän ei halunnut edes ajatella olevansa mies. Se tuntui hänestä jotenkin äärimmäisen epämiellyttävältä. Mies - hänkö muka? Poika vielä ehkä menisi jotenkuten, mutta mies? Niin Haru ei missään nimessä halunnut ajatella. Tosin hän ei myöskään halunnut ajatella olevansa nainen. Ei, hän oli tyttö. Tai ainakin halusi olla.
Haru tuhahti hiljaa itsekseen. Hän siis oli tyttö joka oli poika joka oli mies joka ei ollut nainen.

Pian kaksikko saapui pienen kivikon ääreen.
''Tämä on oikein hyvä'', Haru totesi toisen Harun kysyessä paikan kelvollisuudesta. Sen ihmeempiä sanomatta tai odottelematta Haru asteli kivikon ääreen, huiski hieman lunta erään kiven päältä ja istahti alas asetellen samalla hameensa helman siististi. Hetken aikaa oli hiljaista, ja Harun teki mieli sanoa jotakin.
''Niin, minä tosiaan olen yookai'', tyttöpoika töksäytti ihan suoraan, sen kummempia ajattelematta. ''Mutta minä en halua pahaa ihmisille. Ihmiset ovat mukavia'', yookai selitti elehtien samalla käsillään. ''Jotkut, tai oikeastaan ärsyttävän useat, yookait ovat niin ikävystyttäviä! Ja pahantahtoisia myös. Puhuvat siitä mitä ihmisille...'' Haru vaikeni huomatessaan, että ehkä ihmisen korville eivät väkivaltaisten yookaiden, hmm, hävityskertomukset olleet sopivaa kuultavaa. Eihän hän itsekään aina ollut sietää niiden kuuntelemista. ''Minä en viihdy heidän seurassaan. Onhan niitä mukaviakin yookaita, tietysti, mutta ihmiset ovat vain niin jännittäviä olentoja'', Haru kertoi. Sitten hän hiljeni ja pudisti päätään. ''Anteeksi, selitän joskus hieman liikaa ja hieman liian äkkiä'', hän pahoitteli. ''Olen muutenkin vähän, hmm, erikoinen? Niin, siksihän sitä kutsutaan...'', Haru jatkoi hiljenevällä äänellä. Ehkä hänen olisi parasta sulkea suunsa hetkeksi.

//Toivottavasti ei ole liian sekavaa ^^//

// Eijei, siun tekstiäs on aina kiva ja helppo lukea ^^ //

Haru hymähti kun tämän löytämä paikka tuntui sopivan toiselle. Ei nuori ollutkaan kieltävää vastausta odottanut, mutta silti myöntyminen ilahdutti.
Kirkkaan siniset silmät kävivät vielä maastoa lävitse. Sopiva istumapaikka löytyi hetkessä ja toisen Harun esimerkkiä seuraten, putsasi tämä oman kivensäkin lumesta. Se ei ollut ehkä mikään paras istumapaikka, mutta huomattavasti tyhjää parempi. Tosin märkä länttikään takalistossa ei houkutellut.
Hieman vaivautuneena nuori vilkaisi toista. Poikatyttö oli kieltämättä kaunis, vain pieni ajatus vaivasi Harun mieltä. Yookaillahan oli yleensä toinenkin muoto? Harvoin nuo näyttivät noin erehdyttävästi ihmisiltä, syrjäisemmillä seuduilla nuo paljastivat todellisen olomuotonsa, joka saattoi vaihdella pienestä suloisesta kissasta suurimpaan ja rumimpaan hirviöön. Ajatuskin puistatti nuoren mieltä, mutta myös tietynlainen uteliaisuus toisen tosimuodosta kiehtoi. Olisiko toinen minkälainen? Luonteelta tuon olisi voinut kuvitella joksikin suloiseksi, totuus vain ei aina miellyttänyt.
Tyttö kuunteli toisen puhetta hajamielisesti ja nyökkäili silloin tällöin.
”Niin, kaikki yookait eivät ole kovin mukavia… Mutta eivät ihmisetkään. On turha yleistää ja minä menin niin tekemään. Olen oikeasti pahoillani…” nuori sopersi jällen anteeksipyyntöä ja kuunteli kuinka toinen jatkoi pyytelemällä anteeksi omaa puhetapaansa. Tuo myös sanoi itseään erikoiseksi, mitähän poikatyttö mahtoi tarkoittaa? Haru kallistikin päätään kysyvästi.
”Erikoinen? Huh mitä tarkoitat?” tämä kysyi varovaisesti ja loi taas uteliaan, mutta hiukan pelokkaan katseen toiseen. Kuinka paljon nuori halusikaan kysyä toisen tosimuodosta, mutta kuinka paljon tuo pelkäsikään vastausta.
Tyttö tyytyi hieromana käsiä toisiinsa ja välillä puhaltelemana niihin, alkoi olla hiukan kylmä…

// Ja kesti taas vastailla ^^' En lupaa, mutta yritän olla vähän aktiivisempi >: o //

//Kiitosta ^^//

Haru kieputteli hiussuortuvia sormensa ympärille oikeastaan sen kummempia ajattelematta. Hän oli päättänyt olla hetken aikaa hiljaa ja antaa toiselle aikaa miettiä ja sanoa myös jotakin. Lähes heti tyttö kysyikin, mitä yookai oli tarkoittanut sanoessaan itseään erikoiseksi.
Haru oli hetken hiljaa, ja aloitti sitten: ''No, tuota, kun minähän olen yookai'', hän sanoi, ''ja mielestäni on ihan kivaa olla ihmisten seurassa, ja äsken olin ihmiskylässäkin...''
Haru päästä hiussuortuvat vapaaksi sormensa ympäriltä ja hymähti. ''Ja, en tiedä, oletko huomannut jo, mutta vaikka minä näytän tältä ja käytän tällaisia vaatteita, olen oikeasti poika. Haluaisin kylläkin olla tyttö...''
Tyttöpoika katsoi hymyillen toista Harua. ''Niin, olen aika erikoinen, eikö totta?'' Haru ei ollut maininnut yookaimuodostaan mitään, vaikka sekin oli tavallaan erikoinen asia hänessä - ei häntä ollut tunnistaa enää samaksi, ei ollenkaan, kun hän oli muuttunut todelliseen hahmoonsa.

//Ei haittaa, kesti minullakin aikas kauan ^^' Vähän lyhyt tästä tuli, mutta ei anneta sen häiritä (: //