Pääsivu
//Raxxxua tänne odottelen (: Nyt täytyy vähän luistaa tuosta oikeasta vuodenajasta, mutta ei se mitään.//
Lämmin tuulenhenkäys ravisutti suurten puiden oksia Hayashissa, välillä kevyemmin, välillä rajummin. Aurinko paistoi pehmoisten pilvien purjehtiessa sen vierellä, ja luoden valoaan metsän ylle. Ja kirjaimellisesti sen ylle - tiheiden oksistojen läpi valoa ei kauheasti päässyt, ainakaan tällä kohdalla metsää. Jossakin tilanne voisi olla aivan toinen.
Metsässä oli juuri nyt eläinten osalta melko hiljaista. Muutama hiiri ainoastaan kuljeksi etsimässä syötävää. Pienet otukset kanniskelivat mitä milloinkin nököhampaidensa välissä pimeisiin pesäkoloihin, ja palasivat sitten etsimään lisää.
Yhtäkkiä erittäin raju tuulenpuuska kulki metsän läpi. Korkealla puissa oksat heiluivat voimakkaasti, ja yhtäkkiä alkoi kuulua räsähdyksiä suuren, jo hieman lahonneen oksan syöksyessä päistikkaa alas. Hiiret vilistivät pää viidentenä jalkana suojaan tuolta suurelta kappaleelta.
''Ohhoh'', henkäisi paikalle juuri sattunut poika. Mikään tavallinen poika hän ei ollut, sen näki hänestä heti. Hänessä pistivät silmään tummat koirankorvat, tuuhea sudenhäntä ja poikkeuksellisen terävät hampaat ja kynnet. Poika oli hanyoo, tarkemmin sanoen koirasusihanyoo. Nimeltään poika oli Aidouru.
Aidouru kääntyi vilkaisemaan takanaan kulkevaan tyttöön, Namidaan, ja tämän vierellä tassutteleviin sudenpentuihin. ''Huomasitteko?'', hän kysyi virnistäen. Totta kai toiset olivat huomanneet.
Aidouru asteli suuren oksan luo, ja taputti sitä. ''Olipa rysäys'', hän mutisi. Yhtäkkiä poika oli kuulevinaan vikinää oksan alta. Hän kurtisti kulmiaan ja vieritti oksaa hieman eteenpäin. Oksan alta hypähti pelokas, ruskea metsähiiri, joka kiirehti piiloon uteliailta katseilta.
Sudenpennun lähtiessä jahtaamaan hiirtä Aidouru naurahti. ''Kuule, se olisit voinut olla sinä'', Aidouru sanoi hyväntuulisesti pennulle, tarkoittaen oksan alle jäämistä. Pentu pysähtyi tapittamaan poikaa nappisilmillään.
Aidouru käänsi katseensa Namidaan. Hän oli tavannut tytön ensimmäistä kertaa noin viikko sitten. Ihan alkuun heillä oli ollut, hmm, erimielisyyksiä vähän kaikesta, mutta loppujen lopuksi kaksikosta oli tullut jonkin sortin ystävykset. Tai niin ainakin Aidouru ajatteli.
Kaksikko, sekä tietysti kolme sudenpentua, olivat matkanneet jo useamman päivän, ja lähestyivät päämääräänsä Läntistä rantaa. Namida oli tahtonut nähdä meren, erityisesti Läntiseltä rannalta.
''Ei ole pitkälti matkaa enää'', Aidouru hymyili Namidalle. ''Kai jaksat yhä kävellä?'' Kysymys oli oikeastaan hyväntahtoista härnäystä, ja todennäköisesti toinen sen niin ymmärtäisikin.
Lämmin tuulenhenkäys ravisutti suurten puiden oksia Hayashissa, välillä kevyemmin, välillä rajummin. Aurinko paistoi pehmoisten pilvien purjehtiessa sen vierellä, ja luoden valoaan metsän ylle. Ja kirjaimellisesti sen ylle - tiheiden oksistojen läpi valoa ei kauheasti päässyt, ainakaan tällä kohdalla metsää. Jossakin tilanne voisi olla aivan toinen.
Metsässä oli juuri nyt eläinten osalta melko hiljaista. Muutama hiiri ainoastaan kuljeksi etsimässä syötävää. Pienet otukset kanniskelivat mitä milloinkin nököhampaidensa välissä pimeisiin pesäkoloihin, ja palasivat sitten etsimään lisää.
Yhtäkkiä erittäin raju tuulenpuuska kulki metsän läpi. Korkealla puissa oksat heiluivat voimakkaasti, ja yhtäkkiä alkoi kuulua räsähdyksiä suuren, jo hieman lahonneen oksan syöksyessä päistikkaa alas. Hiiret vilistivät pää viidentenä jalkana suojaan tuolta suurelta kappaleelta.
''Ohhoh'', henkäisi paikalle juuri sattunut poika. Mikään tavallinen poika hän ei ollut, sen näki hänestä heti. Hänessä pistivät silmään tummat koirankorvat, tuuhea sudenhäntä ja poikkeuksellisen terävät hampaat ja kynnet. Poika oli hanyoo, tarkemmin sanoen koirasusihanyoo. Nimeltään poika oli Aidouru.
Aidouru kääntyi vilkaisemaan takanaan kulkevaan tyttöön, Namidaan, ja tämän vierellä tassutteleviin sudenpentuihin. ''Huomasitteko?'', hän kysyi virnistäen. Totta kai toiset olivat huomanneet.
Aidouru asteli suuren oksan luo, ja taputti sitä. ''Olipa rysäys'', hän mutisi. Yhtäkkiä poika oli kuulevinaan vikinää oksan alta. Hän kurtisti kulmiaan ja vieritti oksaa hieman eteenpäin. Oksan alta hypähti pelokas, ruskea metsähiiri, joka kiirehti piiloon uteliailta katseilta.
Sudenpennun lähtiessä jahtaamaan hiirtä Aidouru naurahti. ''Kuule, se olisit voinut olla sinä'', Aidouru sanoi hyväntuulisesti pennulle, tarkoittaen oksan alle jäämistä. Pentu pysähtyi tapittamaan poikaa nappisilmillään.
Aidouru käänsi katseensa Namidaan. Hän oli tavannut tytön ensimmäistä kertaa noin viikko sitten. Ihan alkuun heillä oli ollut, hmm, erimielisyyksiä vähän kaikesta, mutta loppujen lopuksi kaksikosta oli tullut jonkin sortin ystävykset. Tai niin ainakin Aidouru ajatteli.
Kaksikko, sekä tietysti kolme sudenpentua, olivat matkanneet jo useamman päivän, ja lähestyivät päämääräänsä Läntistä rantaa. Namida oli tahtonut nähdä meren, erityisesti Läntiseltä rannalta.
''Ei ole pitkälti matkaa enää'', Aidouru hymyili Namidalle. ''Kai jaksat yhä kävellä?'' Kysymys oli oikeastaan hyväntahtoista härnäystä, ja todennäköisesti toinen sen niin ymmärtäisikin.