Lonely whit my mindless tier's...( vapaa!)

''Minä yritän ymmärtää sinua'', Aidouru sanoi. ''Sinä ja tuo oni... Te ette ole kuin minä. Te olette... hirviöitä'
Yookai-Namidan osa kohotti kulmiaan ja pudisti hetken päätään.
"Korjaan. Minä olen tässä hirviö tuon otuksen lisäksi, ei tyttö. Tiedän miten tyttöä käytän. Mutta se ei liikuta sinua sen enempää." Yookai murahti, ihme kyllä, se ei yleensä puolustellut tyttöä sisällään. Mutta nyt se vain niin teki, eikä tiennyt itsekkään miksi. Ehkä se oli se välittäminen, jota tyttö poikaa kohtaan tunsi. Ihan kummallista hommaa, onneksi hän ei ollut kuin tuo tyttö!
Yookai katseli punaiset silmät hokaen Aidourun hyökkäyksen, tyyni ilme kasvoilla. Pojan päästäessä hänet taas "leikkimään", virnisti hukka koko hammasrivillään.

"Katso ja ota oppia, mistä on hyötyä olla hirviö." Se virnisti ja käänsi katseensa Oniin. Oni tuijotti takaisin kellertävin petosilmin, Namida punaisin hohkasilmin.
Yookai peruutti muutaman askeleen, käskien poikaa pysymään kauempana.
"Voi tulla pahaa jälkeä." Yookai murahti ja jatkoi keskittymistään. Punaturkki sulki silmänsä, kuin koettakseen rentoutua. Se näytti jähmettyneen aloilleen, näytti punaisena hohkavalta patsaalta. Hetkeen ei tuntunut tapahtuvan mitään. Oni alkoi sihisemään, ja näreissään otti askeleen eteenpäin.
Se oli virhe. Hetkessä Yookai räväytti silmänsä auki, irvistäen ja haukahtaen ikenet välkähtäen. Se rynnisti eteenpäin kuin tuuli, näkyi vain punainen välkähdys ja kuului puun räsähdys Onin törmätessä sitä kohden. Yookai tarrasi sitä leuoillan kaulasta, nostaen sen ilmaan. Yookai näytti nousevan kepeästi kahdelle takatassulleen ja räväytti selkäpiikkinsä auki. Ne hohtivat kuin verenpunaiset veitset.
Yookai heilautti Onin ilmaan kuin kepin, loikaten ilmaan tuon perään. Oni kiljaisi Namidan tansahdellessa ilmassa kuin tuulen leikkikalu, viiltäen jokaisella liikkeellään Onia terillään. Veri putoili maahan roiskahdellen ja Oni huusi minkä kurkustaan sai. Se yritti tarrata Yookaihin raatelujalallaan, mutta Namida viilsi sen poikki.
Yookai tanssi ilmassa kuin kotonaan, silpoten Onia. Lopulta se päästi sen putoamaan, ja koko maa tärähteli raskaan Onin mätkähtäessä siihen. veri roiskahti ympäriinsä, mutta Oni ei ollut vielä luovuttanut. Yookai katsoi siihen virnuillen, nauttien sen jokaisesta tuskaisesta hengähdyksestä.
"Tuo oli siitä mitä edes mietit likaisessa päässsäsi." Yookai korhateli astellen hitaasti lähemmäs. Onin silmistä paistoi kauhu punaturkin ollessa sen yläpuolella. Yookaisusi tarrasi leuoillaan tuota päästä, nostaen sen keveästi maasta painosta huolimatta.
"ja tämä on siitä, minkä teit tytölle poissaollessani." Yookai virnisti, painaen lujemmin hampaitan naisen kalloon. Oni koetti huutaa, muttei kyennyt. Tuska oli liian suuri.
Verenpunainen hukka naurahti, heilauttaen päätään ja paiksaten Onin jälleen maahan. Oni nytkähti vielä kerran, jääden siihen elottomana.
Namidan yookaiosa murahti, nuolaisten veritahrat huuliltaan.
"Niin säälittäviä. Vähä älyisiä hölmöjä, menevät rikki helposti." Se murahti melkein itsekseen, kääntäen katseensa Aidouruun.
"Mene nyt... en tarvitse sinua hetkeen..." Namida lausui päässään Yookaille, ja tämä murahti mielessään.
"Älä luule. Vastahan minut herätit!"
"Mene, tai en enää koskaan edes kutsu sinua!"
[i]"Ja Miten ajattelit pärjätä siinä surkeassa hahmossa?"
"Mielummin olen siinä, kun kuuntelen tätä kamalaa iloa päässäsi tuon Onin tappamisesta. Mene!"
Yookai murahti äänekkäämmin, istahtaen kuitenkin alas.
"Hyvä on. Mutta muistan vielä tämän!" Yookai murahti, ja hiljeni Namidan päässä.
Namida tunsi palaavansa entiselleen, pian tällä oli jo omat kasvonsa. Ainoastaan korvat ja pitkät kynnet jäivät, samoin punertavina hohkavat silmät.
Namida nosti katseensa, koettaen hieman hymyillä. Sen päätä huimasi Onin voimakas haju, ja koettaessaan kävellä hieman horjui. Sillä oli erityisen tarkka nenä, ja siitä oli joskus haittaa.
"Eh, hei taas..." Namida sanoi käheästi pystyessään jälleen puhumaan omalla äänellään. Sudet luolan suulla palasivat mukisematta takaisin Namidan katseesta, ja ylle laskeutui taas hiljaisuus.
Namida katseli hieman surumielisin silmin Aidourua.
"Oletko loukkaantunut? Ja se äskeinen... anna anteeksi, sitä ei voi pysäyttää kun se haluaa pitää hasukaa... se on ole minä, vaan silloin se on se yookai joka puhuu. Etkä uskokkaan, kuinka... kuinka rasittavaa on kestää sitä!" Namida huokaisi ja katseli Aidourua, etsien tästä yhtä ainokaistakaan naarmua. Mutta tuo näytti olevan suurimmilta osin kunnossa. Se näki muutamien vuotavan verta, ja kohotti kätensä koskettaakseen poikaa. Jo tuon lähellä sen iho tuntui hoohkavan kuin hiili, oliko tuo satuttanut itsensä pahastikkin?

Aidouru kuuli kyllä, kuinka yookai-Namida kehotti häntä katselemaan taistelua. Aidouru ei kuitenkaan huomioinut toisen sanoja vaan istuutui enemmän tai vähemmän mukavaan asentoon nojaten rosoiseen puuhun, ja seurasi yookain ja onin yhteenottoa aluksi vain osittain, eikä hän pian ajatellut sitä enää ollenkaan.
Genzaise oli tehnyt jotain - aivan varmasti oli! Sitä eivät olleet nähneet kuin hän ja oni, joka kenties oli vain tuntenut sen. Se oli ollut jotakin paljon voimakkaampaa kuin senkou tai ikazuchi. Mutta mitä?
Aidouru katseli sylissään lepäävää miekkaa. Mitä tahansa oli tapahtunutkin, sitä ei ollut tapahtunut enää uudestaan. Ehkä Genzaise oli suojellut häntä ottamalla oma-aloitteisesti käyttöön voimia, joista Aidouru ei tiennytkään. Olihan silläkin tavallaan sielu ja tahto, niin oli Aidourun isä pojalle sanonut. Aidouru nosti miekan käsiinsä, ja katseli sen terää tarkkaillen mitään mahdollista merkkiä... mistään. Miekka ei kuitenkaan millään tavalla osoittanut tehneensä mitään erikoista.
Miten voisin löytää sen voiman uudestaan?, Aidouru pohti. Ehkä minun on jouduttava vastaavaan tilanteeseen uudestaan... Mutta jos mitään ei tapahdukaan, minä varmaan kuolen...
Aidouru huokaisi. Hänen pitäisi varmaankin tavata jälleen isänsä. Hän voisi osata auttaa. Mutta ongelmana olisi se, mistä Aidouru tämän löytäisi. Isän olinpaikasta ei ollut mitään tietoa. Ja sitä paitsi, hän voisi olla jo kuollutkin. Siihen Aidouru ei halunnut uskoa.
Mutta auttaisikohan hän minua, vaikka löytäisinkin hänet? Hän sanoi minulle, että opin itse käyttämään Genzaisea. Hän haluaisi minun yrittävän.
Aidouru huokaisi jälleen, tällä kertaa raskaammin. Hänen pitäisi yrittää itse. Ainakin aluksi.

Taistelutantereelta Aidourun polvea päin lennähtänyt pikkukivi muistutti häntä yookain ja onin taistelusta, jolta hän oli sulkeutunut ajatuksiinsa täysin. Nyt hän kuitenkin alkoi katsella tapahtumien kulkua, asettaen samalla Genzaisen takaisin tuppeensa.
Oni tipahti maahan, ja koko lähiympäristö tärähteli sen voimasta. Yookai-Namida nosti onin ilmaan ja paiskasi jälleen maahan. Ja siihen toinen näytti jäävän.
Aidouru tajusi hetken tuijottavansa häntä kohti kääntyneisiin, punaisiin silmiin. Hirviön silmiin.
Pian se kaikki katosi Namidan ilmestyessä jälleen yookain tilalle.

Aidouru ei heti vastannut Namidalle mitään. ''Minä olen ihan kunnossa'', poika vastasi sen kummempia selittelemättä. Hän pyyhkäisi kämmenellään veritahran poskeltaan.
''Kun puhuin siitä hirviöstä, minä...'', Aidouru aloitti, mutta ei heti osannut jatkaa. ''Minä en tarkoittanut sinua. Tarkoitin häntä.''
Aidouru käänsi katseensa Namidaan, ja katseli hetken tämän kasvoja. ''Sinä vaikutat ainakin olevan kunnossa'', hän totesi hieman hymyillen. Genzaisesta hän ei maininnut mitään, ei Namidan tarvinnut sitä tietää. Ei ainakaan vielä.
Aidouru katseli luolan ympäristöä arvioivin silmin. ''Pihapiirisi on tainnut kärsiä pieniä vahinkoja'', hän totesi katsellen juuriltaan lennelleitä puita ja paikkaansa vaihtaneita kiviä, jotka olivat möyrineet maata.
Yhtäkkiä Aidourun hengitys aiheutti vingahtavan äänen. Pojan silmät laajenivat hetkeksi ja hän painoi käden suulleen. Keuhkot taisivat olla vielä hieman rutussa siitä, kun hänet oli litistetty puuta vasten. Aidouru vilkaisi sivusilmällä Namidaa. Toinen oli varmasti kuullut myös vingahtavan äänen.
''Olen ihan kunnossa'', Aidouru sanoi hiljaa.

'Kun puhuin siitä hirviöstä, minä...Minä en tarkoittanut sinua. Tarkoitin häntä.''
Namida nyökkäsi hiljaa. Kyllä hän sen tiesi, ainakin oli jotenkin sen ymmärtänyt. "Tiesin kyllä."
''Sinä vaikutat ainakin olevan kunnossa' Namida hymyili hieman itsekkin, tosin jalassa tuntui vielä pieni vihlova pisto Onin iskusta. Siitä varmaan jäisi pieni arpi.
'Pihapiirisi on tainnut kärsiä pieniä vahinkoja''
Namida naurahti hieman ja katseli ympärilleen. Kaikkialla näytti kuin hurrikaanin jäljiltä. Namida hymyili huvittuneena, piha tosiaan oli kärsineen näköinen.
Äkkiä Namida kuuli pojan keuhkoista lähtevän vinkuvan äänen, ja kastahti tähän kysyvästi. Vaikka toinen vakuutti olevansa kunnossa, ei Namida uskonut. Tyttö oli hetken hiljaa, katsahtaen sitten käsiinsä.
Namida kohotti hieman oikeata kättään, katsoen Aidorua varovasti.
"Anna minun." Namida sanoi hiljaa, nostaen kätensä lähelle pojan keuhkoja. Namida ei koskenut poikaan, piti kätensä hieman kauempana siitä.
"Sakini" Namida lausui samettisesti, jokseenkin hieman käskevästi. Tytön käsi alkoi hohkaa hiljaa, kuin valkeata ja viileätä valoa. Mutta tuon valon tarkoitus oli parantaa, ei valaista.
Namida laski kätensä jälleen, katsoen Aidourua kysyvästi.
"Tuntuuko yhtään paremmalta?" Tyttö kysyi sudenkorviaan hieman liikauttaen, punaiset hohkasilmät pojan silmissä.
"Se on jonkun vanhan papittaren loitsu, jota tuo hoki koittaessaan parantaa erästä ihmistä. tarkkailin tätä sivummalta, häneltä sen arkun itselleni sain. Mietin pitkään mikä tuo sana oli, ilmeisesti se on jokin parannusloitsu. Kumma vain, se ei toimi itseen kokeiltaessa." Namida sanoi hieman hymyillen, katsellen yhä poikaa rauhallisesti.

Aidouru liikahti hieman taaksepäin Namidan kohottaessa kättään häntä kohden. Mitä toinen nyt oikein aikoi?
Yhtäkkiä Aidouru kuuli Namidan lausuman sanan, näki valkean valon ja tunsi pienen vihlaisun sisällään, kun keuhkot muiden elinten kanssa laajenivat jälleen oikeaan muotoonsa.
''Oho'', Aidouru ihmetteli osaamatta ensin sanoa mitään muuta. Hän kuunteli Namidan kertomuksen vanhasta papittaresta, ja nyökkäsi hitaasti.
''Ahaa... No, ainakin se taitaa toimia'', Aidouru sanoi virnistäen. ''Mokoma oni. Taisinkin olla enemmän lytyssä kuin luulinkaan...''
Aidouru vaikeni ja huomasi maininneensa onin ja litistymisen. Hän ikään kuin korjasi nopeasti: ''Taisteluvammoja vain.'' Aidouru ei ollut aikonut millään tavalla mainita onin litistäneen hänet, mutta hän oli näemmä mennyt puhumaan ohi suunsa. Sitä sattui silloin tällöin.
Aidouru katseli ympärilleen. Aurinko oli juuri noussut ja valaisi metsän sikäli kun sen valo pääsi tunkeutumaan puiden oksistojen läpi. No, Namidan luolan edustalla sen valoa ei enää heikentänyt juuri mikään.
Aidouru hymähti vaihtaen puheenaihetta. ''Olihan siitä onista jotain hyötyäkin'', hän sanoi. ''Ainakin täällä on nyt paljon valoisampaa. Voit vaikka perustaa kasvimaan...''
Aidouru ei pystynyt enää jatkamaan, vaan naurahti itsekseen. Hän kääntyi Namidaa kohti ja hymyili. ''Olisiko se nyt niin huono ajatus? Ajattele salaattia...''
Aidourun puheet keskeytyivät taas hänen naurahtaessaan. Nauraminen tuntui hyvältä kaiken äskeisen taistelun jälkeen.

//Voi että tuota Aidourun huumorintajua... Salaatti ^^' //

Namida kuunteli, ja sisimissään pelästyi ensin toisen kertoessa mitä Oni tälle oli tehnyt. Tyttö huojentui muistaessaan että paransi toisen, ja huokaisi mielessään huojentuneena.
Aidourun viitatessa valoisuuteen oli Namidan pakko hieman jo hymyillä. Totta tosiaan, nyt aurinko pääsi vapaasti tulemaan puiden ollessa poissa. Mutta että kasvimaa...
'Olisiko se nyt niin huono ajatus? Ajattele salaattia...''
Namidan oli pakko pistää käsi suunsa etteen ettei olisi purskahtanut nauramaan. Mutta se oli turhaa, tyttö puhkesi pian heleään nauruun oikein sydämensä kyllyydestä. Namida pyyhki silmistään vuotavia kyyneleitä koittaen taas lopettaa kikatuksensa, ja hieman nolona katsahti Aidouruun.
"Salaattia? Hupsuko olet, enhän minä ole edes koskaan syönyt mitään minkä väri olisi vihreätä. Kasvimaakin?" Namida sanoi yhä naurahtaen,huokaisten sitten hymy kasvoillaan. Uteliaat sudenkorvat kuuntelivat ympärillä alkavia aamun ääniä, mutta silmät olivat yhä tiukasti pojassa.
"Sinä sait minut paremmalle tuulelle Aidouru, kiitos siitä." Namida sanoi hymyillen ja käännähti tukka hulmuten katsomaan hohtavaa aurinkoa. Punertavat hiukset säihkyivät kuin silkkiset haituvat, hohtaen valoa takaisin kirkaana. Namida naurahti itsekseen luonnon kauneudelle, ja huomasi yllään pientä sirkutusta. Pikkulintu katseli tyttö pää käännellen, laskeutuen kohta tämän kämmenelle sirkuttamaan. Namida hymyili, silittäen pikkulintua varovasti.
Namida päästi pikkulinnun matkoihinsa, kääntyen taas Aidourun puoleen.
"Ja tiedän kohta mikä sinua piristää, ainakin uskoisin niin." Namida sanoi heleästi päästyään takaisin pojan lähelle, luoden tälle salapreäisen, iloisen hymyn.
"Tuo sinun miekkasi on aika erikoinen, ajattelin että voisit tuota... antaa sille lisää voimaa yhdestä jutusta, jos kiinnostaa?" Namida sanoi kohottaen toista kulmaansa kysyvästi.

Aidouru nauroi yhdessä Namidan kanssa salaatille. Hän ei olisi ikinä voinut uskoa, että nauraisi jollekin niin itsestäänselvälle ja yksinkertaiselle asialle kuin salaatti. Mutta olihan siinä kieltämättä oma hupaisuutensa: yookai viljelemässä salaattia...
Aidourun mieleen nousi kuva yookaimuotoisesta Namidasta, joka kasvatti salaattia, ja hän nauroi entistä enemmän.
Saatuaan rauhoiteltua itseään Aidouru huokaisi hiljaa. Hänestä tuntui kuin koko taistelu onin kanssa kuuluisi kauas menneisyyteen, kuin se olisi hukkunut historian virtaan ja kadonnut pois. Mutta hän ei saanut unohtaa. Genzaisen takia hän ei saanut unohtaa.

Kuultuaan Namidan sanat poika nyökkäsi hymyillen. ''Ole hyvä vain'', hän sanoi, osaamatta kommentoida sen paremmin. Hän nosti katseensa ylös kuullessaan lintujen iloisen äänen. Tosiaan, hetken ajan tuntui siltä kuin kaikki paha olisi kadonnut jonnekin. Kaikkialla oli valoisaa ja iloista ja...
Aidourun ajatukset katkesivat hänen nähdessään Namidan salaperäisen hymyn.
''Piristää? Minua?'', Aidouru kysyi. Kuullessaan Namidan seuraavat sanat hänen silmänsä laajenivat jälleen kerran. Lisää voimia Genzaiselle? Aidouru pohti hetken. Jos Genzaisesta tulisi voimakkaampi, se ehkä tekisi jälleen saman minkä se oli tehnyt onillekin...
''Itse asiassa kiinnostaa'', Aidouru vastasi katsoen Namidaan. Hän yritti peittää kasvoilleen pyrkivän innostuksen, mutta oli melko varma ettei onnistunut siinä kokonaan.
''Mutta mistä jutusta?''

namida naurahti huomatessaan pojan todella innostuvan, vaikka tuo sitä yritti peitellä.
"Ai mistäkö? seuraa niin näet." Namida naurahti, loikaten kepeästi eteenpäin. Valo hohki namidan kimonosta kuin iisnä olisi ollut peilejä. Tyttö hyräili hiljaa jotain itsekseen, samalla kun käveli rauhallisesti eteenpäin.
Namida kiersi luolaa ulkoapäin, saapuen lopulta kivettyneille rapuille. Epäröimättä namida lähti niitä nousemaan, viitoten poikaa peräänsä. Namida nousi rappuja keveästi ja liukastumatta, vaikka nuo olivat paksun sammaleen peitossa.
Raput kohosivat tavallaan luolan päälle. Namida kipusi viimeisetkin ja nousi luolan sammaleiselle pinnalle. Tyttö nosti kengät jalastaan, sillä sammaleessa tämä ei olisi pystynyt niillä kävelemään.
Punertavat hiukset aaltoilivat hieman voimakkaammassa tuulessa korkealla luolan päällä tytön astellessa rauhassa eteenpäin. Tyttö näytti etsivän jotain katseellaan, kunnes näytti muistavan mihin sen oli laittanut.
namida pysähtyi ja sulki silmänsä. Se näki tarkalleen mihin oli aarteensa piilottanut.
Namida avasi taas silmänsä, ja sanaakaan sanomatta kohotti kättään.
Tyttö näytti kuiskailevan nopeasti joitain sanoja, kuin kutsusanoja. Kuitenkin, hetken kuluttua tytön kädet painui kiinni, ja tämä kääntyi Aidouruun.
"Näkymätömyysloitsu. Osaan minäkin niitä lappusia käyttää." Namida naurahti ja ojensi yhä kiinni suljetut kätensä eteenpäin.
"Tämä se on" Tyttö hymyili, avaten hiljaa kätensä.
Käsien sisältä tulvi punertavaa, hohtavaa valoa. Käsien avautuessa kokonaan esiin valon sesta hohkasi melko pyöreähkö esine, joka muistutti kovasti kiveä. Mutta sen sisällä näytti olevan kuin usvaa tai sumua, ja se liikkui sen sisällä alati.
"Muistatko, kun kerroin silloin siitä loitsusta, joka paransi minut luolassa ja kokoaa suteni?" namida sanoi lopulta, silittäen keveästi kuulamaista, hieman yli kämmenenkokoista esinettä.
"sanoin sen olevan "elämän kuula", muistatko? No, tämä on se, joka pitää sen kasassa. Tavallaan tämä on sen kaiken pää." Namida sanoi naurahtaen, ja laski kuulan varovaisesti sammaleelle, jossa se näytti säteilevän.
"Tiedän, mitä tapahtuu jos sen annan sinulle. Mutta annan sen silti, sillä tuo sinun miekkasi näyttää tärkeältä sinulle." Namida sanoi hieman hymyillen, ja katseli poikaa lempeästi.
"Sinun tulee rikkoa se. En tiedä onnistuuko, mutta uskon, että miekkasi on vahvempaa tekoa kuin tavalliset." Namida sanoi katsellen hohtavaa palloa.
"Mutta tiedä vielä yksi asia, ennen kuin kosket siihen ; se ei ole eloton esine. Se ei antaudu taistelutta, tai ainakin näin olettaisin niin voimakkaalta asialta." Namida sanoi hieman totisempana, kurottaen äkkiä hiuksiinsa.
"Ota tämä käteesi. uskon, ettei se satuta sinua, kun sinulla on se." Namida sanoi ojentaen kädessään olevan nauhan. Tuo nauha oli Yookain trrästä vuolattua lankaa, jota Namida oli saanut Yookaimuodossaan olevasta sudesta. Sitä ei katkonut terä eikä miekka, se ei palanut eikä kuihtunut.
"Älä huoli, se näyttää tavalliselta nauhalta, mutta on se minut ennenkin pelastanut." Namida naurahti hieman, aktsoen Aidouruun kysyvästi.
"Oletko sinä valmis?"

Aidouru lähti seuraamaan Namidaa. Hän ei voinut väittää, etteikö olisi ollut innoissaan, mutta sen lisäksi hän epäili. Hän ei oikeastaan tiennyt, mikä tässä oli epäilyttävää, mutta jokin vain sai hänet epäilemään. Ehkä se johtui siitä, että hän ei ollut vielä selvillä niinsanotusti Namidan 'toisesta puoliskosta', siitä yookaihirmusta. Mistä hän tietäisi, vaikka se nytkin ohjailisi Namidaa ja johdattaisi hänet johonkin ansaan? Ei kai mistään, mutta tässä olikin kyse luottamisesta. Ja juuri siinä Aidouru ei ollut järin hyvä. Tai no, pystyi hän luottamaan isäänsä ja muihin, jotka oli tuntenut pitemmänkin aikaa, mutta Namidan hän oli tavannut ensi kerran viime iltana, ja nyt oli vasta tämän päivän aamu. Ja sitä paitsi heidän ensimmäinen kommunikaatiotapansa oli tiuskiminen, ja sitä seuraava suoranainen taistelu - luotapas siinä sitten toiseen näin lyhyen ajan jälkeen.
Mutta jokin Namidassa - jokin - sai Aidourun luottavaisemmaksi. Hieman sekalaisin ajatuksin hän lähti nousemaan sammaleisia rappuja pitkin ylös, kävellen muutaman askeleen Namidasta jäljessä.

Tuulenpuuska heilautti Aidourun hiussuortuvia, ja tämä joutui jälleen sukimaan niitä silmiensä edestä. Hän katseli ympärilleen, mutta missään ei näkynyt mitään huomiota herättävää.
Yhtäkkiä Aidouru kuuli Namidan mainitsevan näkymättömyysloitsun, ja pian esiin ilmestyikin hohtava, kuulamainen esine. Aidouru siristi hieman silmiään kuulasta loistavassa valossa.
Hanyoopoika nyökkäsi Namidan seuraaville sanoille, ja vielä niitä seuraavillekin. Sitten hänelle alkoi valjeta, mitä Namida oli hänelle ehdottamassa. Mutta sanojensa mukaan tyttö oli käsittänyt seuraukset.
Aidouru kurtisti kulmiaan. Jos hän rikkoisi kuulan, Genzaise saisi todennäköisesti lisää voimia, mutta, mikäli Aidouru oli oikein ymmärtänyt, Namida menettäisi arkkunsa eikä se enää parantaisi häntä, jos hän haavoittuisi pahasti...
Aidouru otti hieman vastahakoisesti vastaan Namidan hänelle ojentaman nauhan, ja puristi sitä nyrkissään miettien kuumeisesti, mitä tekisi. Jos Genzaise saisi lisää voimia, se ehkä paljastaisi salaisuuksiaaan hänelle... Mutta...
''Ei'', Aidouru sanoi. ''En minä voi rikkoa sitä'', hän sanoi katsoen Namidaan hieman surumielisesti. ''Mitä sinulle sitten tapahtuu?''
Aidouru ei antanut toiselle vielä aikaa vastata, vaan jatkoi: ''En voi kiistää, ettenkö haluaisi voimistaa Genzaisea... mutta tällä tavalla...''
Aidouru pudisti päätään. ''Oletko varmasti miettinyt aivan loppuun asti, mitä tästä seuraa?''

Namida nyökkäsi hieman haikeasti, katsellen poikaa varmana siitä mitä oli tekemässä.
"Olen miettinyt, paljonkin. Olen aina miettinyt, että haluan parantaa tapani tai edes vähän... noh, lieventää niitä." Namida vastasi hieman haikeasti hymyillen.
"Ja tiedän myös seuraukset. Tuo on sen arkun "sielu" tai voima, mikä pidättelee kaikenmaailman loitsuja yllä arkun yllä että luolassa jossa se on. Tiedän, että jos menetän sen, en enää voi muuntaa itseäni milloin haluan tai pidätellä yookaihahmoani paremmin loitolla, taikka parantua yhtä nopeasti, mutta..." Namida keskeytti hetkeksi ja katseli hohkavaa kuulaa.
"...mutta jokin minussa käskee ottamaan sen riskin. En tiedä miksi tai mikä, mutta... haluan antaa sen silti sinulle, miekallesi." Namida jatkoi lopulta, katsellen rauhallisen haikeamielisin silmin Aidourua ja tämän vierelle lepäävää miekkaa. Hän tosiaan tunsi jotain poikaa kohtaan, muttei itsekkään käsittänyt miten voimakas se tunne olikaan ollut.
Namida laski päänsä ja perääntyi askeleen.
"Minä luotan siihen, että siitä on sinulle enemmän hyötyä kuin minulle." Namida lausui hieman hymyillen, punertavat hiukset uulessa hiljaa liehuen. Se nyökkäsi vielä ennen kuin hyväksyi viimein sen, mitä oli sanonut. Se antaisi pojalle voimansa lähteen, pojalle, jota tuskin edes tunsi. Mutta silti, Namida tunsi ettei katunut päätöstään.

Aidouru kuunteli Namidaa aivan hiljaa. Toinen vaikutti jopa haluavan eroon kuulasta... miksi Aidourusta silti tuntui niin vaikealta tehdä päätöstään? Jos toinen halusi että kuula tuhoutuisi, Aidourunhan pitäisi tarttua suoraan tilaisuuteen sen enempää miettimättä. Mutta hän ei voinut noin vain päättää tätä. Jos hän tuhoaisi kuulan, Namida menettäisi arkkunsa, joka oli vaikuttanut niin tärkeältä hänelle... mutta jos Aidouru ei tekisi niin, hän menettäisi mahdollisuuden voimistaa Genzaisea. Mitä hänen nyt oikein pitäisi tehdä? Tietenkin olisi olemassa sekin mahdollisuus, ettei Aidouru onnistuisikaan tuhoamaan kuulaa, vaan päinvastoin se tuhoaisi hänet - mutta se ei ollut vaihtoehto. Se olisi mahdollinen... takaisku.
Hanyoopoika huokaisi. Jos hän yrittäisi, joko hän tuhoaisi Namidan kuulan ja arkunkin siinä sivussa, tai sitten hän itse tulisi tuhotuksi. Jos hän ei edes yrittäisi, Namida saisi pitää arkkunsa, mutta Genzaise säilyisi ennallaan...
Aidouru laskeskeli hyviä ja huonoja puolia. Vaikka hän kuinka asiaa pohti, parhaimmaksi puoleksi nousi kuulan tuhoamisen yrittäminen - jos hän onnistuisi, Genzaise voimistuisi ja Namida voisi ehkä olla onnellisempi, koska pääsisi kenties kauemmas hirviömäisestä itsestään. Jos hän ei onnistuisi, Namida saisi pitää arkkunsa ja kuulansa ja ainoastaan Aidourulle kävisi kalpaten. Eihän hän sitä toivonut, mutta...

''Toivottavasti olet oikeasti miettinyt ihan loppuun asti'', Aidouru sanoi hiljaa. ''Sillä...''
Poika kiskaisi miekkansa esiin, ja antoi sen terän kiiltää terävyyttään. ''Sillä minä aion nyt rikkoa tuon.''
Sanoessaan sen ääneen Aidouru tunsi jälleen innostuksen sisällään. Hän tunsi olevansa varma siitä, että tekisi oikein.
Hanyoopoika kietaisi nauhan kätensä ympäri, ja hymyili Namidalle. ''Toivota onnea.''
Sen sanottuaan Aidouru kääntyi katsomaan kuulaa, ja hetken sitä silmäiltyään hän virnisti. ''Tappelekin sitten kunnolla vastaan, mokoma helmenretale'', hän tokaisi hiljaa, ja kohotti Genzaisea. Sitten hän iski terän suoraan kuulan keskelle.
Kuula näytti kuin heräävän rauhallisesta unestaan, ja silmänräpäyksessä se vaikutti raivostuvan suunnattomasti. Savua näytti sinkoutuvan ulos kuulasta, ja pian sitä leijailikin Aidourun ympärillä.
''Peräänny, Namida!'', Aidouru huudahti varmistaakseen, että toinen olisi turvallisen välimatkan päässä. Hänestä tuntui oudolla tavalla siltä, kuin savu olisi eristänyt hänet muusta maailmasta.
Yhtäkkiä kuula sinkosi kiiltävän terän poikaa kohti. Aidouru ei ensin ajatuksiltaan edes huomannut moista, ja hetken ajan näyttikin siltä kuin terä lävistäisi nuorukaisen rintakehän... Mutta sitten Aidourun kädessä oleva nauha teki jotakin. Aidouru havahtui vasta huomatessaan terän sinkoutuvan poispäin hänestä. Poika katsahti nauhaa ihmeissään. ''Kiitos, Namida'', hän totesi hiljaa ja kääntyi vihollistaan kohti. Kuula taisi tosiaan tehdä niinkuin hän oli pyytänytkin - taisteli vastaan. Enää ei kannattanut ajatella omiaan.
''Et sitten päättänyt olla helppo saalis'', poika virnisti. ''Kiitokseni siitä.''
Aidouru iski jälleen kuulaa Genzaisella, ja savu vain sakeni kaksikon ympärillä.

//Toivottavasti tästä ei ole paha jatkaa... ^^ //

Namida hymyili hieman toisen vetäessä esiin miekkansa. Toinen siis ottaisi sen vastaan, hyvä niin.
"Toivota onnea" Namida nyökkäsi hymyillen Aidourulle, ja käänsi katseensa tästä kuulaan, jota kohden Aidouru ivasi. Namida virnisti, kyllä se kuula niin tekisi, aivan varmasti. Ainakin namida uskoi niin.
Äkkiä kuula näytti heräävän, ja sen myös namida tunsi. Jokin Namidassa tuntui pistävän terävästi, kuin joku olisi iskenyt tätä puupalikalla selkään. Namida henkäisi, muttei suostunut liikahtamaankaan. Se ei antaisi kuulalle yliotetta, ei enään koskaan. Punertava usva tuntui vain kasvavan, ja Namida kuuli pojan varoitushuudon. Samassa Namida tunsi jälleen saman piston, kun kuula usvan sisällä sinkosi terän poikaa kohden. Namida ei nähnyt poikaa, mutta se näki mielessään. Kuula näytti sen sille. Se halusi lannistaa sen, pistää sen luovuttamaan. Mutta Namida vain kiristi hampaitaan, ja keskittyi nauhaan pojan kädessä. Kuten Namida arveli, se auttoi. Yookainhäntänauha sinkosi terän tiehensä, ja Namida pystyi jälleen hengähtämään. Kylmät hikipisarat valuivat tämän kasvoilta, mutta tyttö ei suostunut liikahtamaan kipujen aaltoillessa tämän ylitse.
Namida sulki silmänsä, koetti saada yhteyden kuulaan. Se kävi helposti, sillä kuula oli jo tämän mielessä.
"Päästä jo irti, en tarvitse sinua." Namida ajatteli, ja kuulan kirkas hohka kertoi sen olevan näreissään noista sanoista.
Namida ei enään nähnyt poikaa, sumu sakeni liikaa. Namida koetti keskittyä, mutta äkkiä sen päässä sumeni. Tyttö vajosi polvilleen, silmät valkeiksi muljahtaneina. Kuula sai sen tajun pois, nyt se keskittyi paremmin poikaan.
Eikä kuula ollut yhtään, ei yhtään hyvällä tuulella!

Jotenkin Aidorusta tuntui, että kuula raivostui jatkuvasti enemmän ja enemmän. No ihmekö tuo, kyllä Aidourukin olisi suuttunut jos joku olisi tullut tuosta vain mätkimään häntä miekalla.
Sakea savu oli jo eristänyt Aidourun ja kuulan muusta maailmasta, eikä pojalla enää ollut toivoakaan nähdä mihinkään muualle kuin kuulan suuntaan. Toisaalta häntä huolestutti Namidan puolesta, ties vaikka tälle olisi sattunut jotakin. Tosin Aidourun oli hankala uskoa sitä, sillä eihän kuula kaiketi Namidalle mitään tekisi, Aidouruhan tässä sen vihollinen oli. Hanyoopoika antoi sen rauhoittaa mielensä, ja torjui Genzaisella kuulan lähettämän seuraavan terän.
Juuri kun Aidouru oli tekemässä vastahyökkäyksensä, kuulassa välähti pahaenteinen punainen valo, ja pian maasta nousi rivistöllinen teräviä, kivisiä piikkejä. Aidouru tajusi sen liian myöhään, mutta nauha taisi jälleen estää pahimmat vauriot. Siitä huolimatta Aidouru sai vasempaan jalkaansa kipeän viillon. Kivipiikit laskeutuivat nopeasti takaisin maan sisään, ja kuula näytti nauttivan saavutuksestaan.
''Vahvempi kuin oletin'', Aidouru tokaisi hiljaa ja kohotti Genzaisen iskuun. ''Ikazu...''
Aidouru ei lausunut sanaa kokonaan, ja kiskaisi Genzaisen takaisin, pois osoittamasta kuulaa. Hän oli juuri tajunnut erään pelottavan seikan; jos hän iskisi ikazuchin kuulan ohi, se ei välttämättä kilpistyisi sumuun vaan jatkaisi eteenpäin - ja ties vaikka iskeytyisi Namidaan. Aidouruhan ei voinut tietää, millä suunnalla toinen oli.
''Hitto'', poika manasi. Hän ei voinut käyttää Genzaisen yookaivoimia. Riski oli liian suuri.
Sen sijaan Aidouru iski kuulaa jälleen Genzaisella. Kuula ei ehtinyt reagoida, vaan terä iskeytyi siihen. Hetken ajan se jopa näytti uppoavan kuulaan... Ja yhtäkkiä kaikki muuttui punaiseksi.

Kuula hehkui yhä ilkeää, punaista valoa Aidourun kohottautuessa istuvaan asentoon. Kuula oli iskenyt häntä valolla. Valolla. Ja se oli lennättänyt Aidourun selälleen.
Se kaiketi oli jo lähellä rikkoutua, Aidouru pohti. Jos vain ehtisin murtaa sen, ennen kuin se tajuaisi reagoida...
Yhtäkkiä Aidourun näkökenttä värjäytyi jälleen punaan. Hän kuitenkin tajusi nopeasti, ettei se ollut kuulan lähettämää valoa - se oli hänen vertaan. Aidouru pyyhki verta silmiensä edestä kädellään. Punainen neste kirveli hänen silmissään.
Aidouru kosketti kädellään otsaansa. Hän tunsi... haavan ja vuotavan veren. Otsasta tuntui lähteneen hieman ihoa, mutta se ei vielä tuntunut kipeältä. Sen aika koittaisi, mutta ei aivan heti.
Aidouru nousi seisomaan, ja kohotti jälleen Genzaisea. Ikazuchi voisi murtaa kuulan, siitä Aidouru oli varma, vaikka hän ei vielä osannutkaan sitä iskua täydellisesti... Mutta hän ei uskaltanut käyttää sitä. Poika vilkaisi nauhaa kädessään. Se ei näemmä suojaisi häntä aivan kaikelta, joten oli oltava varovainen. Pojan otsaa särki jo...

Namida oli eräänalisessa valon ja hämärän olotilassa, ulkpäin hän makasi maassa selällään, hiukset aaltoillen maassa kuin punertavat haituvat.
Namida taisteli silti, vaikkei se ulkoapäin näkynytkään. Namida tunsi kipua, aivan valtavaa kipua kuulan koettaesa murtaa tämän tahdonhalun antaa kuulaa ja murtaa tämän sisältä käsin. Jokainen kuulan tekemä liike, ääni taikka valo tuntui Namidassa kahta kauhemamin, mutta se ei suotunut luovuttamaan.
"Helvetti! jätä poika rauhaan jo..." Namida ähkäisi mielessään, jossa se oli nelinkonti keskellä ei-mitään. Se oli kuulan mielessä, sen sielussa.
namida kuuli ääntä, muttei ymmärtänyt sitä kunnolla. Mutta jollain tavalla, sillä se mitä kuula olikaan sanonut, kehuskellut, sai Namidan raioihinsa.
"SINÄ HELVETIN MITÄTÖN ELÄMÄNLÄHDE, JÄTÄ AIDOURU RAUHAAN TAI VASTAAT HÄNESTÄ MINULLE!"
Namidan huudon loputtua kaikki täyttyi hetkeksi valolla, oliko poika saamassa kuulaa rikki? Ruoholla Namidan ruumis nytkähti kovakouraisesti, kuin kouristuksessa.
Namida kohottautui jaloilleen siellä missä ikinä olikaan. Se Kohotti päänsä ylös, vihainen ja huolestuva ilme kasvoillaan.
"ANNA HÄNEN OLLA! MINÄ... MINÄ KÄSKEN SINUA, MINÄ KÄSKEN SINUA HERRANASI JA POJAN PUOLESTA! ANNA... HÄNEN... OLLA!!!"
Namida tunsi itsensä tärisevän, ja kuulan tavallaan huutavan. "Sinä... kärsit vielä tästä!" Namida erotti äänen, se oli hänen oma yookaihahmonsa ääni! Se siis... se oli ollut kaiken takana, se oli ollut kuulasta tullut riivaajayookai, joka pahensi tämän yookaihahmoa ja teki siitä vaikeammin hallittavan!
valo täytti kaiken, räsähtelevä ääni peitti korvat. Kuula oli halkeamassa, vihdoinkin!
Namida haukkoi henkeään ahnaasti. Se oli jälleen ruumissaan, ja nousi hieman huteroille jaloilleen. Se kääntyi Aidourun suuntaan, josta sumu oli hälvenemässä. Namida etsi poikaa sumun keskeltä, olon tuntuessa jotenkin oudolta. Kuin kaikki... kaikki huono olisi poissa. Kuulan sirpaleita lepäsi kaikkialla, namidan alla rasahti sen astuessa yhden päälle.
Samassa Namida ei muuta enään nähnytkään. Se ensin vavahti, ja pian kaatui maahan kyljelleen, kaikki voimat lopuksissa. Siitä oli tullut tavallinen Hanyoo, Hanyoo, joka ei enään kärsisi yookaistaan niin pahasti. Namida ei päässyt ylös, se oli liian voimaton. Tyttö katseli käsiään, ja huomasi niiden valahtaneen kalpeiksi, ihmisen käsiksi. Kuula oli muuntanut hänet vielä hetkeksi takaisin ihmiseksi, olo tuntui niin... heikolta, mutta puhtaalta.

Aidouru kosketti otsaansa ähkäisten. Kipu oli lisääntynyt nopeasti, eikä hän vieläkään tiennyt mitä tekisi. Hän ei uskaltanut käyttää senkouta, saati sitten ikazuchia, eikä kuula enää halunnut päästää häntä lähelleen. Tilanne ei vaikuttanut enää järin hyvältä hanyoopojalle. Siitä Aidouru ei tosin maininnut halaistua sanaa kuulalle, mikäli se jotain olisikin kyennyt kuulemaan.
Aidourun mietteet kuitenkin keskeytyivät äkkiä, kun kuula alkoi säteillä kirkkaita valonsäteitä. Poika ehti jo odottaa uusia haavoja, mutta tällä kertaa valo ei satuttanut häntä. Hanyoo katseli uteliaana kuulaa, ja ihmetyksekseen huomasi siihen ilmestyvän säröjä.
Aidouru tajusi tilaisuutensa tulleen, eikä miettinyt enää. Hän syöksyi suoraa päätä kuulaa kohti, ja lävisti pienen esineen Genzaisen terällä. Kuula ei kuitenkaan särkynyt välittömästi.
Yhtäkkiä Aidouru tunsi vihlaisun korvissaan - kuula oli päästänyt terävän, korkean äänen. Sekunnin murto-osan jälkeen se hajosi lukemattomiksi sirpaleiksi.
Aidouru hypähti poispäin sirpaleiden tieltä, kykenemättä kuitenkaan väistämään kaikkia. Nauha hänen kädessään torjui muutaman, mutta pari veitsenterävää sirpaletta viilsi häntä, toinen ranteeseen ja toinen kylkeen. Ne eivät kuitenkaan onnistuneet aiheuttamaan pojalle kuin pintanaarmut.
Aidouru huohotti hiljaa ja katseli Genzaisea. Se hehkui punertavaa valoa, samanlaista kuin kuula oli hehkunut. Se näytti saaneen ainakin jonkun verran kuulan voimia, kenties kaikki.
Hanyoopoika nousi ylös, tuntien kipua otsassaan. Hän katseli hymyillen Genzaisea, haluten kokeilla sen uusia voimia. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut kohdetta, johon suunnata ne.
Sakea savu hänen ympärillään alkoi hälvetä. Aidouru asetti Genzaisen tuppeensa ja lähti savun keskustasta. Hän katseli etsien ympärilleen, ja vihdoin huomasi Namidan - mutta makaamassa maassa.
''Namida!'', Aidouru huudahti pelästyen äkisti. Oliko kuula sittenkin vahingoittanut tyttöäkin?
Aidouru ryntäsi Namidan luo ja istahti polvilleen tämän viereen. ''Oletko kunnossa?'', Aidouru kysyi ravistellen tyttöä hieman. ''Namida, herää... Kuula on nyt tuhoutunut. Herää, ole niin kiltti.''
Aidouru puri huultaan, eikä enää muistanut edes otsansa vihlovaa haavaa. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin toivoa, että Namida olisi kunnossa.
Aidouru silitti varovasti tytön hiuksia. ''Ole kunnossa...''

Namida kuuli jonkinlaisen etäisen äänen, ja koetti avata silmiään. Hän ei tiennyt missä oli, kaikkialla oli pimeää. Ja kylmää, mutta vähän väliä liian kuumaa. Namida yritti avata suutaan, mutta ääntäkään ei kuulunut.
Namida menetti ajantajunsa, kauan hän oli siinä tajuttomuudessa maannut? Tyttö tunsi ravistelua, muttei tiennyt ravisteltiinko häntä vai jotakuta muuta. Olo oli niin hento, hutera. Kaukainen ääni tuntui kuuluvan lähempää, Namida yritti takertua siihen, huutaa että oli siellä. Jossain, pimeässä...
Äkkiä Namidan lävisti hento, lämmin värähdys, lämmin käsi kosketti tämän otsaa. Namida näki valoa, värejä... hän avasi vihdoin silmänsä.
Tyttö avasi silmänsä hitaasti, koettaen totutella kirkkaaseen valoon ja väreihin. Namida huomasi utuisesti jonkun istuvan vieressään, ja pian huomasi kuka tuo oli. Namida hymyili hieman, katsellen tuon kättä otsallaan.
"Sinulla on lämpimät kädet." Namida naurahti hiljaa, hennolla äänellä. Sellainen ääni hänellä ei ennen ollut, se oli tytön oikea ääni. Ei riivatun hanyootytön ääni, vaan Namidan, ihka oman itsensä Namidan. Tyttö nosti hieman kättää, koskettaen sillä varovaisesti pojan otsaa, josta valui vielä hieman verta.
"Sinä vuodat verta..." namida henkäisi hennosti, katsellen pojan silmiin avoimesti, kuin olisi nähnyt tämän todella ensi kertaa, mutta tunnistanut hetkessä.

Aidouru tunsi valtaisan, lämpimän helpotuksen aallon sisällään Namidan avatessa silmänsä. Hän huokaisi hiljaa, silitellen yhä kevyesti tytön hiuksia. Hän hymyili Namidalle kuullessaan tämän äänen. Se oli nyt hieman erilainen kuin ennen... Mutta se oli kaunis.
Namidan koskettaessa Aidourun otsaa hanyoopoika värähti hieman. Hän alkoi taas tuntea sen aiheuttamaa kipua, jonka ensin oli peittänyt pelko ja sitten onni.
''Ehkä hieman'', poika hymyili. ''Mutta ei se ole mitään vakavaa... Hieman kivuliasta, mutta ei minulla ole mitään hätää.''
Aidouru katseli ympärilleen, nähden useita kuulan sirpaleita. ''Kuula on nyt tuhoutunut. Se särkyi noin moniksi palasiksi... Ja Genzaise on voimistunut. Sen näkee siitä selvästi...''
Hanyoo pudisti päätään. ''Mutta entä sinä?'', Aidouru kysyi Namidalta. ''Mitä sinulle tapahtui? Kuvittelin, ettei tästä aiheutuisi vahinkoa sinulle, kun et oikeastaan ole kuulan vihollisena, mutta...''
Aidouru huokaisi. ''Olen pahoillani.''
Poika jäi katselemaan tyttöä silmiin, eikä voinut estää lempeää hymyä, joka pyrki hänen kasvoilleen. Hän piti yhä kättään Namidan otsalla, eikä aivan tajunnut sitä tunnetta, joka hänet sillä hetkellä valtasi.

Namida hymyili huojentuneena kun pojalle ei ollut sattunut enempää. Namida olisi syyttänyt siitä satakertaisesti itseään jos Aidouruun olisi sattunut enemmän.
''Kuula on nyt tuhoutunut. Se särkyi noin moniksi palasiksi... Ja Genzaise on voimistunut. Sen näkee siitä selvästi...'' Namida hymyili hieman, kuunnellen pojan huolestuneita sanoja ja anteeksipyyntöä.
"Ei sinun tarvitse anteeksi pyynnellä, se ei ollut tippaakaan sinun vikasi. Minä... minä vajosin jonnekkin, en tiedä, kuin kuulan sisälle... Ja se huuto... kuula ei ollut yhtään mikään tavallisen papittaren kuula, sen sisään oli vangittu yookai... se... se oli se samainen yookai, jonka hahmossa minut näit... se ei ole oikea muotoni, en ole yhtään niin... raaka..." Namida henkaisi, hiljentyen hetkeksi. Pehmeä hymy kohosi tytön huulille tämän kohdatessa pojan katseen, ja tämä naurahti heleästi.
"Hassua, mutta sinä hymyilet. ja näytät paljon mukavemmalta kun hymyilet." Namida naurahti hiljaa, eikä ollut ollenkaan pahoillaan vaikka toisen käsi oli yhtä tämän otsalla. Pojan käsi tuntui niin turvalliselta, ei lainkaan sellaisleta jonkalaiseksi tyttö se kuvitteli. Aidouru oli oikeastaan... lempeä.
Tytön kasvoilla oli hiljainen, hieman pirteä hymy tämän katsellessa poikaa. Namidan käsi kosketti pojan kättä tämän oman otsan päällä, ja tyttö hymyili hiljaa.
"En muista koskaan olleeni tälläinen, kuin tavallinen hanyoo... tunsin enne itseni... niin ulkopuoliseksi, erlaiseksi. Siksi yookai ottikin minusta vallan, käytti sitä viha ja surua..." namida huokaisi hiljaa, katsellen ihmisen käsiään. Tuntui niin oudolta katsella käsiään ilman pitkiä kynsiä, ja katsella maailmaa tavallisin silmin, ei yookain nälkäisellä katseella.

Aidouru nyökkäsi hitaasti Namidan kertoessa kuulan sisälle vangitusta yookaista. Hän oli hetken aivan hiljaa, kevyesti hymyillen, kunnes Namida mainitsi asiasta hänelle.
Pojan kasvot venähtivät hieman, ja hymy vaihtui tiukaksi viivaksi. Aidouru tajusi vasta nyt, että oli hymyillyt lähes jatkuvasti. Hän ei ollut ikinä ajtellut hymyn sopivan kasvoilleen.
''En minä hymyile. En oikeastaan kovin usein. En minä ole hymyilevää tyyppiä'', Aidouru selitti nopeasti, hämmentyneenä. ''Enkä minä yleensä puhu näin. Minä en...'' Aidouru vaikeni, ja jäi hetkeksi miettimään mitä Namida oli sanonut. Hän oli tainnut mainita pojan näyttävän mukavammalta kun hymyili, tai jotain.
Aidouru huokaisi. ''Tai siis... kiitos, luulisin.''
Aidouru ei ollut tottunut siihen, että hänen mainittiin hymyilevän tai näyttävän mukavalta. Siksi hänen kaiketi oli ollutkin niin vaikea reagoida tytön sanoihin. Sitä paitsi, hän oli joskus kauan sitten iskostanut päähänsä ajatuksen, että hymyily oli heikoille - mutta eihän se niin mennyt, ja kyllä Aidouru sen tiesi. Vanha periaate vain ilmestyi silloin tällöin häiritsemään.
Aidourun tuntiessa Namidan käden omaansa vasten hän oli ensin kiskaista oman kätensä pois, mutta antoi kuitenkin sen levätä vielä hetken Namidan otsalla.
Hanyoopoika hymyili kuullessaan Namidan sanat. ''No, siitä yookaista ei pitäisi olla sinulle vaivaa enää. Mistä tulikin mieleeni...''
Aidouru nosti kätensä Namidan otsalta, ja irroitti sillä nauhan toisesta kädestään. ''Tämä kuuluu sinulle'', hän sanoi ja ojensi nauhan Namidaa kohti. ''Siitä oli enemmän hyötyä kuin uskotkaan.''

''Enkä minä yleensä puhu näin. Minä en...'' namida katseli poikaa ymmärtäen, hieman hymyillen. Taisi olla pojalle uutta puhua silä tavalla, taikka edes hymyillä.''Tai siis... kiitos, luulisin.''
'No, siitä yookaista ei pitäisi olla sinulle vaivaa enää. Mistä tulikin mieleeni...'' Namida katseli kun poika irroitti suortuvan kädestään.
''Siitä oli enemmän hyötyä kuin uskotkaan.'' Tyttö nyökkäsi. Onneksi siitä olikin ollut apua, eikä haittaa.
Namida ojensi kätensä ja otti nauhan hentoihin käsiinsä, katsellen sitä hieman hymyillen. Äkkiä kuitenkin hymy kalpseni ja tilalle nousi tuskainen ilme tytön kiljahtaessa kivusta. Namida viskasi nauhan kauemmas, kavuten ajloilleen. Kädessä ammotti syvä palohaava, punertava suortuva poltteli yhä.
"Mitä hemmettiä?" Namida katseli kättään hämmentyneenä, kääntäen katseensa sitten suortuvaan ja Aidouruun.
"Ei se sinusta johtunut... en ainakan usko... tuohan oli sen yookain, ehkä se oli siitä... se ei tainnut pitää siitä että rikoit sen kodin."Namida naurahti keveästi, puristaen kuitenkin vihlovasta kivusta hampaitaan.
Namida nousi istumaan kunnolla, huokaisten.
" Anna minulle anteeksi... Minä se tässä syypää olen, siihenkin, kun... kun tulit luolaan ja... en, en tarkoittanut koskaan edes satuttaa, oikeasti." Tyttö sanoi hiljaa, katsellen polttelevaa kättään. Siihen oli muodostunut kuvio, kuin verestävä torahammas.

Aidouru hieman säikähti, kun Namida yhtäkkiä kiljahti ja viskaisi nauhan käsistään. Aidouru huomasi palohaavan Namidan kädessä ja oli juuri sanomassa jotakin, kun Namida ihmetteli ääneen samaa asiaa.
Hanyoopoika oli juuri kysymässä asiasta, mutta Namida ehti vastata ennen kuin poika sai edes suutaan auki.
''Uskoako tuota?'', poika mietti ääneen kommentoiden Namidan puheille siitä, ettei nauhan käytös johtunut hänestä. ''Minähän se olin, joka kuulan tuhosi, kuten jo mainitsitkin...''

''Ei sinun tarvitse olla pahoillasi'', Aidouru sanoi. ''Minä itse, uteliaisuuttani, alun perin tulin luolaasi.'' Pojan kasvoille levisi ilkikurinen virne. ''Ja hassua, minä kun kuvittelin että se minua satuttanut oli karmea, pahantahtoinen yookai, eikä hanyootyttö.''
Aidouru käänsi katseensa Namidasta kauemmas, ja antoi silmiensä tutkailla kaikkialla ympärillä levittäytyvää metsää. ''Minunhan tässä pitäisi anteeksi pyydellä, kun kerran tunkeuduin kotiisi'', poika sanoi katsellen yhä metsää. ''Mutta tiedätkös... Vaikka viime tunnit ovatkin kuluneet lähinnä taistellessa, en oikeastaan kadu yhtään sitä, että tulin luolaasi...''
Aidouru vaikeni tajuten, että oli sanonut ääneen asioita jotka hänen oli pitänyt pitää vain oman päänsä sisällä. ''Kuinkas muuten ihastuttavat epäkuolleet sutesi?'', Aidouru kysyi vaihtaen samalla puheenaihetta. ''Miten ne reagoivat kuulan tuhoutumiseen?''

''Uskoako tuota?'' Namida käänsi katseensa poikaan. ''Minähän se olin, joka kuulan tuhosi, kuten jo mainitsitkin...'' namida pudisteli päätään, ei se ollut Aidourun syy, ei ollenkaan.
''Minä itse, uteliaisuuttani, alun perin tulin luolaasi.'' Namida virnisti kun jatkoi pojan kuuntelua. "Olit utelias?" Tyttö naurahti, mutta kaipa hän itsekkin olisi sellaista yookia kummasttellut.
''Ja hassua, minä kun kuvittelin että se minua satuttanut oli karmea, pahantahtoinen yookai, eikä hanyootyttö.''
"Varmaan petyit oikein pahasti, kun et saanut kunnon vastusta" Namida heitti leikkisästi vastaukseksi, vaikka kyllä hänessä varmaan silloin oli kestämisetä. Ainakin tarpeeksi.
''Minunhan tässä pitäisi anteeksi pyydellä, kun kerran tunkeuduin kotiisi'' Namida kuuli pojan pahoittelevan, ja kutristi kulmiaan. Noh, ei se ainakaan enään haitannut, saihan sitä utelias olla.
''Mutta tiedätkös... Vaikka viime tunnit ovatkin kuluneet lähinnä taistellessa, en oikeastaan kadu yhtään sitä, että tulin luolaasi...''
Namida hymyili, huomaten pojan sanoneen jotain jota ei ollut aluksi tarkoittanut ääneen sanoa, mutta Namida ei pahastunut. Pikemminkin hänkin oli ajatellut samoin. "Oikeastaan, en minäkään. Muuten olisin yhä sen kirotun yookailetukan kanssa samassa kehossa." namida naurahti, mutta mielessään ajatteli lisätä muuta. "ja en olisi tavannut sinua ehkä koskaan."
Namida kuuli pojan taas puhuvan, ja mietti hetken. Pian tämän kasvoille kohosi virnuileva, leikkisä hymy.
"Uskon ettet sano sanaa "epäkuollut" enää, kun näet ne. Ne vinkuvat hädissään, itse asiassa ne ovat matkalla tänne." namida virnisti pirteästi, nyökäten katseellaan pojan olan taakse. Nyt jo selvästi kuuluva vikinä kohosi kimeämmäksi, ja pian rappujen askelmilta kohoili vuoron perään pörröisiä korvapareja. Namida naurahti, sillä arveli pojan yllättyvän tästä. Portaat tömähtelivät pienten karvapallojen kavutessa niitä pitkin pienillä töppöjaloillaan, pian kaikki pörrökasvoiset pennut nousivat vuorotellen esiin portaiden kätköistä. ne eivät enää olleet puolikuolleita susiruumiita, ne olivat palanneet menneisyyteensä, muuttuneet pennuiksi jälleen. Kolme pehmoista, eriväristä ja tuuheturkkista pentua tömähti vingahtaen pehmeälle samalleelle, hoiperellen pennunjaloilleen pikaisesti. Namida nousi polvilleen, naurahtaen yhden penuista kompuroidessa kuperkeikkaa suoraan eteenpäin, pysähtyen pää alaspäin aidourun jalkoihin. Se katseli jalkojensa välistä poikaa hullunkurisesti, ja vispasi pientä vispilähäntäänsä lutuinen ilme kasvoillaan. Sen ruskeat suklaanappisilmät sädehtuvät, ja pentu päästi kimakan tervehdyshaukahduksen pojalle.
"Se taitaa pitää sinusta, ainakin luulisin niin." Namida hymyili kahden muun pennun kavutessa sen kimonon ylitse, suoraan syliin. Namida silitti kumpaakin vuorollaan, rapsuttaen näitä lempeästi.
"Unohdin kai mainita. Kuula sitoi nämäkin otusparat itseensä, piti ne hengissä vaikka olivat kuolemaisillaan. Aika raakaa, mutta se yookai piti raadelluista eläimistä ja kaikesta iljettävästä. Mutta näköjään kuulan rikkoutuessa näiden elämä palasi tavallaan alkuun, ja nöäistä tul ijälleen pentuja." Namida sanoi hymyillen, katsellen kahta itseään tapittavaa pentua hymyillen.

:: Lutusta :3 ::

//Niinpä ^^ //

Aidouru katseli yllättyneenä pieniä, pörröisiä otuksia, jotka taapersivat hoiperrellen eteenpäin. Hänen oli vaikea kuvitella, että nuo pikkuiset pörröpallot olivat ne samat kävelevät ruumiit, jotka hän oli nähnyt aikaisemmin.
Yhtäkkiä Aidouru tunsi jonkin tömähtävän hänen jalkojaan vasten. Hän laski katseensa alas ja huomasi yhden pennuista katselevan häntä.
Aidouru kuuli Namidan mainitsevan pennun mahdollisesti pitävän hänestä. ''Ai niinkö luulet?'', Aidouru kysyi virnistäen, ja käänsi katseensa takaisin pentuun. ''Niin hän luulee. Mitäs sinä sanot?''
Pentu haukahti kimeästi ja katseli hanyoopoikaa ruskeilla silmillään, kerjäten rapsutuksia. ''Valaisevaa'', poika naurahti ja kumartui silittämään pentua.
Aidouru kuunteli kuinka Namida kertoi pentujen kohtalosta, ja nyökkäsi lopuksi. ''Ei ihan kamalan mukava tapa elää, luulisin'', hän sanoi katsellen pientä pentua edessään. Pentu kallisti päätään ja päästi hupaisan, ulvahtavan äänen.
''Ei sinustakaan, vai?'', Aidouru kysyi pennulta hymyillen, ja rapsutti tätä korvan takaa. Pennun pienet nappisilmät sulkeutuivat hitaasti. Aidouru katseli pientä otusta hymyillen. Sitten hän kohottautui seisaalleen ja kääntyi Namidaa kohti. ''Taas yksi ihmeellinen asia lisää'', Aidouru sanoi virnistäen. Hän oli juuri sanomassa jotain muutakin, kun tunsi jonkun tökkäävän häntä nilkkaan. Poika kääntyi katsomaan, ja huomasi pikkupennun tuijottavan häntä, pörröisillä kasvoillaan ilme, joka kertoi selvästi pennun ajatukset; 'Miksi sinä nyt lopetit rapsuttamisen'.
''Senkin pieni kerjääjä'', Aidouru sanoi pennulle hymyillen, ja taputti sitä päälaelle.
''Niin, olin juuri sanomassa, että...'', Aidouru vaikeni miettivän näköisenä. ''Mitähän minä olin sanomassa?'', hän pohti ääneen. ''En... oikeastaan muista''', poika mutisi, hieman punastuen kasvoiltaan. Puna kuitenkin hälveni nopeasti, ja poika tyytyi naurahtamaan vaivautuneesti.

//Pahoitteluni, on varmaan vähän sekavaa tekstiä...//

''Taas yksi ihmeellinen asia lisää''
Namida katseli Aidourua hymyillen, koettaen samalla pitää kahta pörröpäätä aisoissa. Ne kiskoivat Namidan kimonoa riehaantuneena, ja Namidan täytyi nostaa molemmat syliinsä.
''Mitähän minä olin sanomassa?'' Namida naurahti hieman huomatessaan pojan unohtavan jotakin, ja pudisti päätään hieman toisen punastumiselle.
"Ei se mitään, turha punastua. Kaikki unohtelevat asioita... hei sinä, irti hiuksistani, mokoma karvapallero!" Namida huudahti naurahtaen, koettaen irroitta pennun naskalihampaat toisesta letistään. pentu murisi hiljaa leikkisästi, ja päästi murjottaen letistä irti. Tyttö laski pennut takaisin maahan, ja villisti haukkuen ne ryntäsivät leikkimään kolmannen pennun kanssa, purren toisiaan leikkimielisesti ja nahistellen.
Namida puhalsi sekaiseksi menneet etuhiuksensa silmiltään ja katseli pentuja huokaisten. "Mokomat..." Namida marisi ja huokaisten pyyhki suortuvat paikoilleen.
Namida venytteli hieman käsiään ja putasis kimonoaan. "Minä olen hieman miettinyt..." Tyttö aloitti, ja nosti sitten katseensa mekostaan poikaan.
"Että mihin sinä suuntaat seuraavaksi?" namida kysyi hieman hymyillen, vilkaisten sivusilmällä etteivät pennut pudonneet reunalta.

:: eikä ollut :3 minulta sitä tyhmää tekstiä tulee! ::

//Vähän hitaasti vastailin, pahoitteluni ^^' Eivätkä nuo sinun tekstisi mitään tyhmiä ole. .D //

Aidouru tuhahti hiljaa saadessaan selville, että Namida oli huomannut hänen kasvojensa punehtuvan hetkellisesti. Se oli taas yksi sellainen asia, jota Aidouru ei itseltään halunnut hyväksyä. Sekin lukeutui hänen ajatusmaailmassaan niille, jotka olivat neitejä. Hän ei itse ollut eikä halunnut olla.
Namida oli juuri saanut leikkisän pennun irroittamaan hiuksistaan, ja tytön laskiessa molemmat pennut maahan ne ryntäsivät telmimään kolmannen pennun kanssa. Aidouru hymähti Namidan sukiessa hiuksiaan ja kääntyi sitten katsomaan leikkiviä, riehakkaita pentuja.
Namidan puhe sai Aidourun kääntämään kasvonsa takaisin tyttöä kohti. Hanyoopoika kurtisti kulmiaan ja näytti miettivän hetken. ''En minä vain tiedä'', poika tokaisi. ''Kun nyt tarkemmin ajattelen, minulla ei kaiketi lähes koskaan ole mitään päämäärää. Sellaista se taitaa olla, kun ei asu missään, eikä kukaan ikinä odota saapuvaksi. Ei ole kodinomaista paikkaa johon palata.'' Poika virnisti. ''Mutta eipä siinä mitään. En ole oikein paikallaanpysyvää tyyppiä.''
''Jahas, taisin jaaritella turhia. Taas'', Aidouru mutisi, eikä ollut varma kuuliko tyttö sitä. Hänen täytyi taas hetken aikaa palautella mieleensä, mitä oli mennyt sanomaan. Namidalle oli jotenkin niin helppo puhua, ettei poika aina edes tajunnut paljonko oli tälle kertonut.
''Ei minulla ole mitään päämäärää'', Aidouru toisti ja kääntyi katsomaan metsää. ''Todennäköisesti vain menen... jonnekin. En minä tiedä.''
Aidouru käänsi kasvonsa takaisin Namidaa kohti, silmissään utelias katse. ''Miksi kysyt?''

Namida kuunteli ja nyökkäsi. Hänellä oli sentään ollut kodintapainen, mutta piti tyttökin matkustelusta, jokskin lyhyistä. Se ei kovin kaukana ollut koskaan käynyt ja mietti miltä mahtoi tuntua vaellellessa ympäri maata.
'Jahas, taisin jaaritella turhia. Taas'' Namida naurahti ja pudisteli päätään.
"Päinvastoin, on mukavaa kun joku jaarittelee niitä ja näitä. Ei siinä mitään turhaa minusta ole." Namida hymyili ja suoristi kimonosta roikkuneen nauhan takaisin rusetin muotoon selkänsä taakse. pojan jatkaessa tyttö kuunteli, nyökäten taase. Kun poika kyseli syytä, Namida hymyili.
"Ajattelin vain... minä en itse ole koskaan kiertänyt minnekkään aluettani kauemmas, joten mietin.." Namida aloitti, nostaen jalkoihinsa kipittäneen harmaaturkin syliinsä.
"Ajattelin, jos siitä ei olisi vaivaa, huolisitko minut seuraasi kiertämään?" Namida kysyi hymyillen, hieman päätään kallistaen. Se oli viaton kysymys, tyttö paloi halusta päästä matkaamaan nyt kun mitään estettäkään ei ollut. namida toivoi ettei poika käsittäisi väärin asiaa, mutta itse asiassa namida ei tavallaan halunnut eroon pojasta...