Lonely whit my mindless tier's...( vapaa!)

Aidouru totesi ikazuchin onnistuneen paljon paremmin kuin mitä hän oli olettanut. Ehkä hän alkoi vihdoin oppia...?

''Hah'', Aidouru virnisti Namidan kirotessa häntä. ''Taisit ihan hivenen aliarvioida minua?''
Mies vakavoitti hieman ilmettään, mutta antoi ilkikurisen, ärsyttävän sävähdyksen näkyä yhä. ''Katsotaanpas, kuka paloittelee ja kenet.''
Aidouru valmistautui väistämään Namidan iskun. Hänen kipeä jalkansa kuitenkin muistutti olemassaolostaan vihlaisemalla ikävästi. Aidouru kurtisti kulmiaan. Hän ei halunnut toista samanlaista haavaa.
Aidouru väisteli ketterästi viuhuvia teriä, mutta sai jälleen pari pintanaarmua. Muutama pisara Aidourun verta tipahti kylmälle kalliolle.
Aidouru teki jälleen uhkarohkean päätöksen, ja ryntäsi täyttä vauhtia Namidaa kohti. Mies hypähti ilmaan, ja nosti miekkansa olkapäidensä yläpuolelle. Hän tippui suoraan Namidaa kohti, valmiina iskemään tätä kaikin voimin.

Namida huokaisi tympääntyneenä ja loikkasi sivuun Aidourun iskua.
"Voi sinua... tässähän vallan nukahtaa!" Namida väläytti ivallisen hymynsä ja kuola valui inhottavasti tämän leuoista.
Äkkiä Torahampaat tämän leuoissa rupesivatkin pienentymään ja Namidalta pääsi kummastunut urahdus. Turkkikin alkoi hiipua ihmeelllisesti ja Namidalle alkoi muodostua kasvot.
"Voi Perkeleen...!" Namida sävähti ja katsahti katosta olevasta reiästä Uutakuuta.
"Miksi perkelessä juuri nyt!?" Namida sähisi ja heittäytyi hieman syrjemmäs peittäen jo näkyvällä kimonollaan kasvonsa.
"Pikkuiseni... a... antakaa olla... antaa pojan mennä..." Namida murahteli ja antoi oven edessä olevan kiven vieriä hiljalleen irti.
"päästän sinut rakki, haavojesi ja tilapäisen olotilani vuoksi... mene! ennen kuin muutan mieltäni!" Namidan ääni värisi kyynelten tulviessa hiljalleen tämän kurkkuun. Ihmis-namida ei halunnut pojalle lainkaan pahaa, se oli tainnut jo alkaa pitää pojasta kovasti.
"Jätä minut rauhaan... mene..." Namida sähähti hiljaa ja painautui lähemmäs seinää.

:: Kävisikö sulle sellainen peli, että Aidouru tykästyykin namidaan? pleeezzzzz... ^^ ::

//Mikäs siinä, ei minulla kuitenkaan ole Aidourun varalle mitään kummempia suunnitelmia. Katsotaan, miten tässä käy... Hieman kyllä vaikuttaisi siltä, että Aidouru saattaisikin vaikka alkaa pitää Namidasta ^^ //

Aidouru kirosi hiljaa mielessään. Hän oli taas kerran iskenyt ohi.
Hanyoopoika valmistautui jo uuteen iskuun, tai vaihtoehtoisesti torjumaan Namidan iskun, mutta ennen kuin tämä ehti tehdä mitään Namida alkoi taas vaikuttaa kummalliselta.
Mitä hittoa se oikein säätää koko ajan, Aidouru pohti. Välillä ollaan niin 'minä olen paras'- asenteella ja sitten yhtäkkiä vain...
Aidouru tuijotti Namidaa ymmällään. Tämän demoniset piirteet alkoivat kadota. Yhtäkkiä Aidouru kuitenkin muisti, että Namidakin oli - kaikesta huolimatta - hanyoo kuten hänkin. Nuorukainen alkoi käydä mielessään läpi viimeisimpiä kuun vaiheita. Nyt taisi olla jotakin sinne päin kuin... uusikuu? Tämä selittikin kaiken; Namida menetti yookai-voimansa kaikesta päätellen uudenkuun aikoihin.
Aidouru kuuli, kuinka Namida käski hänen lähteä. Hän ei kuitenkaan toiminut niin. Ivallinen virnistys levisi miehen kasvoille. Kivenjärkäleet hänen selkänsä takana vierivät pois avaten jälleen tien ulos, mutta Aidouru lähtikin astelemaan päinvastaiseen suuntaan.
Mies pysähtyi noin metrin päähän Namidasta, ja katsoi tätä silmiin.
''Tiedätkös, minä voisin nyt vain tappaa sinut'', Aidouru sanoi hiljaa. Hän liikautti Genzaisea kädessään. ''Vain yksi sivallus. Sinä kuolisit.''
Mies kurtisti kulmiaan. ''Paitsi jos se laatikko suojelee sinua tuollaisenakin. Mutta mikäli ei...'' Aidouru piti lyhyen tauon, ''minä onnistuisia tappamaan sinut.''
Mies kohotti hieman miekkaansa, kuin valmistautuen iskemään. Terä lähti ilmaa sivaltaen alaspäin... ja päätyi tuppeensa.
''Onneksesi en halua tappaa niitä, jotka eivät pistä hanttiin. Olet tappamisen arvoinen vain silloin, kun yrität tosissasi päästää minut hengestäni.'' Aidouru virnisti. ''Hassua, eikö?''

''Tiedätkös, minä voisin nyt vain tappaa sinut''
''Vain yksi sivallus. Sinä kuolisit.''
Namida käänsi sähähtäen katseensa pois Aidourusta. Se oli totta. Hanyoomuodossaan Namidaa ei pelastaisi edes tämän arkku.
"Senkus tapat, pääsethän minustakin!"

"Onneksesi en halua tappaa niitä, jotka eivät pistä hanttiin. Olet tappamisen arvoinen vain silloin, kun yrität tosissasi päästää minut hengestäni.''
''Hassua, eikö?''
Namida nosti katseensa nyt aidosti ymmällään, tietenkään kasvojaan paljastamatta, vain niin että silomät näkyivät. Hän oli kuullut miekan viuhahtavan, mutta huomasi sen pojan miekantupessa.
"Sinä... et tapa minua?" Namida kuiskasi ymmällään ja sudet Aidourun takana urahtelivat kummastellen.

Namidan silmistä paistoi hämmennys ja samalla surunsekainen viha. Namida ei käsittänyt, miski poika ei tappanut tätä, niinhän kaikki tekivät jos toinen oli heikoimmilaan!
"En ymmärrä sinua... olet... olet oikeudenmukainen?" Namida painotti sitä sanaa, kukaan ei ollut koskaan säälinyt tai armahtanut Namidaa. Kukaan ei ollut rakastanut tai välittänyt Namidasta, ei edes tämän yookaiäiti.
Namida käänsi katseensa takaisin kimonon hohojensa suojiin. Muutama punertava kyynel vierähti tytön poskilta ja tyttö nyyhkäisi hiljaa.
Sitäkö tuo oli? lempeyttä, sitä että ymmärsi? Namida oli sekavassa tilassa, nyt se ymmärsi miksei sen ihmismuoto halunnut tappaa Aidourua ; se välitti pojasta.

Aidouru ei voinut pysytellä hiljaa, vaan purskahti nauruun. Hekotettuaan hetken hän rykäisi ja sanoi: ''Olen oikeudenmukainen tasan niin kauan kuin huvittaa. Ja silloin'', Aidouru virnisti, ''kun joku yrittää irrottaa pääni ruumiista, en välitä yhtään mistään oikeudenmukaisuuksista.''
''Mutta'', poika lisäsi, ''toistaiseksi minulla ei ole pätevää syytä tappaa sinua. Mutta odotahan sitä hetkeä, kun seuraavan kerran tulet haastamaan riitaa.'' Aidouru virnisti ilkikuriseti uudelleen. ''Siitä päivästä tulee kuolinpäiväsi.''
Koirasusihanyoo kääntyi katsomaan luolan suulle. Tässä voisi mahdollisesti ruveta pian tekemään lähtöä...
Aidouru kääntyi Namidaan päin, ja huomasi tämän nyyhkyttävän.
''No mitä nyt?'', Aidouru kysyi tuhahtaen. ''Säästin jo henkesi, mitä enää suret?''
Kenties Aidouru jollakin tavalla ymmärsi Namidan kyyneleet. Hän ei vaikuttanut henkilöltä, jolle kovin usein annettiin anteeksi.

Namida nosti päätään hieman ja koitti kuivata kyyneliään.
"Etkö sinä ymmärrä? normaalisti minut olisi jo tapettu tässä tilassa, siksi sitä niin vihaan! kuakapa nyt haluaisi päänsä vierivän lattialla?" namida tuhahti hiljaa ja ei vieläkään suostunut ottamaan hihaa kasvojensa edestä.
"Sinulla menee paremmin... sinulla on miekkasi, minulla ei muuta kuin arkkuni ja luolani... mutta arkkua ei voi siirtää, eli olen tavallaan oman kotini vanki. se oli maksu siitä mitä tein..." namida huokaisi ja käänsi taas päänsä pois.

Ei hän kauaa pystynyt poikaa katsomaan, jokin Namidassa käski poikaa lähtemään, mutta oikeastaan hän ei halunnut tämän lähtevän.
Kuin lukien Namidan ajatukset sudet lähtivät tallustamaan takaisin koloihinsa, ja pian oli taas hiljaista.
Namida tiesi pojan yhä seisovan vieressään, mutta kuinka kauan? eihän pojalla enään mitään syytä ollut tänne jäädä.
Mutta Namida rukoili mielessään, ettei poika jättäisi tätä. Ei jättäisi, niinkuin tämän äiti ja isä, niinkuin kaikki muutkin, jotka tätä hyljeksivät! hän halusi jonkun joka välitti, se oli namidan ainoa toive mitä se tällä jertaa ajatteli.

Aidourun oli myönnettävä, että harvempi tosiaan halusi päänsä vierivän lattialla. Aidouru ei ainakaan halunnut.
''Ai ei muuta kuin arkkusi ja luolasi? Sinulla on elämäsi'', Aidouru sanoi. ''Sinun ei tarvitse käyttää sitä tällaiseen. Vaikka elämä onkin pitkä, ainakin minun kohdallani tuntuu olevan, sekään ei ole rajaton. Joskus sen menettää kuitenkin. On siis ihan turha hukata sitä piiloutumalla todellisuudenpakoisuuteen. Ainakaan minä en tee niin.''
Poika hymähti, ja kääntyi jälleen katsomaan luolan suulle. Heikko auringonvalo pilkotti sisään luolaan, kuin kutsuen ulos raikkaaseen ilmaan.

Aidouru käänsi katseensa susiin huomatessaan näiden liikkuvan. Hän oli jo valmiina kiskaisemaan Genzaisen uudelleen esiin, kun tajusikin susien kömpivän piiloihinsa. Kaikki tuntuivat lopettaneen hänen uhkaamisensa.
Aidouru katsahti Namidaan. ''Haluaisit varmaankin minun lähtevän'', hän totesi ja kääntyi katsomaan jälleen luolan suulle.

Namida oli pitkään hiljaa, mitä hän nyt sanoisi? ei hän halunnut toisen lähtevän, mutta eihän sitä voisi suoraakaan sanoa.
"Minä... en tiedä..." Namida tokaisi lopulta ja nousi seisomaan, Kimonon hiha yhä tämän kasvojen edessä.
"En minä sinua voi estää lähtemästä, en tietenkään." Namida katsahti nyt Aidouruun ja katseli luolan suulle.

"Ja oikeastaan, olen huomannut etten voi enää elää tavallisesti. Minusta on tullut hirviö. Hirviö, jota ihmispuoleni vihaa, mutta jota toinen puoleni janoaa niin kovasti tuskaansa ja vihaansa."
Namida kumartui poimimaan mullan ja kallojen sekoittaman lattian keskeltä verenpunaisen kukan. Niitä oli kaikkialla, jonne olivat Namidan veren pisarat putoilleet.
"... Sitä tuskaa ja vihaa, jonka sain kokea niin nuorena, kun yookaiäitini hylkäsi minut. Mutta niin yookait tekevät,hän selitti minulle. Mutta en minä ollut yookai, olin Hanyoo, enkä halunnut jäädä yksin. Yksin, tuskan ja vihan keskelle...yksinäisyys, se syö lopulta oman mielen ja houkuttaa kaiken pahan sinusta esiin." namida huokaisi ja repäisi yhden terälehden ruusumaisesta kukasta.
"Hiljalleen, vain päivä päivältä, tuntuu se sama yksinäisyys ja tuska huutavan pään sisällä, ja lopulta sitä ei kestä. Tekee mitä vain, ihan mitä vain, että tuntisi itsensä vahvemmaksi ja... kunnioitetummaksi. Niinpä, Yookaithan eivät voi vastustaa niitä aukkoja sydämmessä, vaan käyttävät sitä hyväkseen. Oma Yookaipuoleni teki niin, käytti minua hyväkseen, teki minusta kyllä vahvan, kuolemattmon melkeimpä. Mutta millä hinnalla?" Namida melkein kuiskasi lopun, ja nielaisi vielä tuntiessaan kyynelten taas virtaavan. Hän ei ollut koskaan ennen puhunt kellekkään asioistaan, ja jotenkin... puhuminen helpotti Namidaa. Se kaikki vuosien suru ja tuska tuntui lievittyvän.

Aidouru katsoi Namidaa epäuskoisesti. Eikö toinen halunnutkaan hänen häipyvän mahdollisimman kauas?
Aidouru ei ehtinyt kauaakaan pohtia lähtemistään, kun Namida alkoi puhua. Hanyoopoika jäi kuuntelemaan sitä surullista tarinaa, joka purkautui Namidan huulilta. Tytöllä ei selvästikään ollut ollut helppoa. Aidouru tajusi yllätyksekseen, kuinka hyvin ymmärsikään toisen tunteita.
Kun Namida oli kertonut tarinansa loppuun, Aidouru oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ''Minäkin olen ollut yksin. Mutta en koskaan niin yksin kuin sinä.'' Aidouru istahti kalliolle, ja jatkoi: ''Pienenä minulla oli äiti. Minulla oli isäkin. He molemmat välittivät minusta, ja pitivät huolta. Tiedän, kuinka vaikeaa äidilleni oli olla tällaisen pojan äiti. Pojan, jonka isä oli yookai.'' Aidouru piti lyhyen tauon. ''Minua katsottiin halveksuen, samoin äitiä. Mutta äiti kesti sen aina, ja piristi minua kun tunsin oloni hyljeksityksi. Ja yookai-isäni kävi aina silloin tällöin katsomassa meitä. Hän ei unohtanut minua koskaan.''
''Mutta sitten hän lakkasi käymästä minun ja äidin luona. Minä olin surullinen. Uskoin hänen hylänneen minut. Mutta nyt tiedän, että hän teki sen minun parhaakseni.''
Aidouru oli hetken hiljaa. ''Minulla oli kerran ystävä'', hän sanoi hiljaa. ''Mutta hänen vanhempansa vihasivat minua. Ystäväni kuitenkin... Hän... Hän halusi olla luonani, etten joutuisi olemaan yksin. Mutta sitten kylään hyökkäsi yookai. Hän lähes tappoi ystäväni. Minä suutuin.''
''Vihasin pitkään itseäni, koska olin ihminen ja koska olin yookai. En sietänyt itseäni. Mutta sitten tapasin jälleen isäni. Hän puhui minun kanssani, selvitti minulle asioita. Pääsin sovintoon itseni kanssa.''
Aidouru katsoi Namidaa silmiin. ''Minäkin olen ollut yksin, ja vihoissani. Mutta minulla on ollut aina joku, joka välittää. Siksi en kenties täysin voi ymmärtää sinua.''
Aidouru hymyili hieman. ''Mutta sinäkin voit vielä lopettaa vihassa elämisen.''
Hanyoo laski katseensa siirtyen tuijottamaan harmaata kalliota, tajuten kuinka paljon oli toiselle kertonut.

Namida käänsi päänsä kuullessaan Aidourun puhuvan. Kuunnellessaan pojan avautumista Namida ymmärsi, ettei ollut ainoa joka oli kärsinyt lapsuudessaan. Mutta Aidourulla oli sentään olut joku johon takertua, hänellä ei. Ei koskaan.
"En... en minä voi. Ei minulla ole muutakaan... Kuin itseni."
Namida totesi huokaisten, ja äkisti huomasi laskeneensa hihan kasvojensa edestä. Säpsähtäen Namida jähmettyi, ja ehkä minuutin vain katsoi poikaa tietämättä mitä tehdä. namidan kasvot olivat ne, joita tämä ihmisenä rakasti, mutta jota Yookai käytti hyväkseen ; tytön kasvot kun kovin viehättävät olivat, niillä tämä hurmasikin miehet surmaansa.
Namida rauhoittui, ja veti hihan äkisti takaisin kasvojensa suojiksi. Ei Aiudouru ymmärtäisi ettei hän voisi näyttää kasvojaan, muuten tämä lankeaisi... Vai oliko tuo langennut jo?

''Ei muutakaan kuin itsesi'', Aidouru toisti huokaisten. Surullista. Niin, surullista. Juuri sitä tälläinen oli.

''Mutta...'', Aidouru aloitti ja kääntyi katsomaan Namidaa, huomatakseen tämän laskeneen hihan kasvojensa edestä. Aidouru katseli häntä hetken. Tytöllä oli kauniit kasvot...
Yhtäkkiä jokin Aidourun pään sisällä alkoi hälyttää. Hänen yookai-aistinsa varoittivat häntä jostakin. Aidouru käänsi vaistomaiseti, hieman ähkäisten katseensa pois Namidasta. Hiljalleen varoitus katosi. Aidouru hengitti muutaman kerran syvään ja kääntyi sitten takaisin tyttöön päin. Toinen oli jälleen peittänyt kasvonsa.
''Mitä...?'', Aidouru kysyi hämmästyneenä, saattamatta lausettaan loppuun. ''Mitä ihmettä sinä...?''
Aidouru pudisti päätään. Mitä hän oikein änkytti?
Hanyoopoika ei voinut ymmärtää, mitä äsken oli tapahtunut. Oliko Namidan kasvoissa jotakin, mikä sai hänen aistinsa reagoimaan niin varoittavasti? Mutta mitä se oli?
Nuorukainen katsahti jälleen Namidaan, ja päätti ensin kysyä yksinkertaisemman kysymyksen.
''Miksi pidät jatkuvasti hihaa kasvojesi edessä?'', Aidouru kysyi. ''Onko niissä muka jotain vikaa?''

Namida ehti jo pelästyä, että toiselle kävisi samoin, kun tuo käänsi äkkiä päänsä pois. Hyvä niin, tämän omaksi parhaakseen.
Mutta huoli palasi hetkeksi, kun Aidouru änkytti... mutta suloisestippa poika änkytti, tuntui jokin sanovan Namidan sisällä.
''Miksi pidät jatkuvasti hihaa kasvojesi edessä?'', Aidouru kysyi. ''Onko niissä muka jotain vikaa?''
Namida säpsähti ja kääntyi taas pojan puoleen.
"Et.. etkö sinä huomannut? nämä kasvoni... ne ovat vain pirullinen vietti... syötti, kaikki mitä Yookai käyttää minussa hyväkseen. En tajua sitä itsekkään, mutta tiedän että jotkut lankeavat siihen paremmin, toiset eivät." namida tokaisi, aavistus punaa kasvoissaan. Toinen oli kysynyt asian niin oudolla tavalla. Kuin sanoen, ettei niissä ollut vikaa? niinkö toinen sen tarkoitti?

"Onko.. niissä sitten jotain vikaa?" namida kysyi vielä varovaisesti, ja katsoi poikaa suoraan silmiin. Mikä tuossa pojassa häntä miellytti, sitä hän ei osannut sanoa itsekkään.

Aidouru kurtisti kulmiaan epäuskoisena. Vaikuttipas Namidan yookaipuoli pahansisuiselta...
Hanyoopoika nyökkäili hetken hiljaa. Mutta kuullessaan Namidan seuraavat sanat hän purskahti nauruun.
Aidouru nauroi tovin, ennen kuin sai hillittyä itsensä. Hän hieraisi kasvojaan kädellään. ''Sitähän minä kysyin sinulta'', Aidouru hymyili. ''Mutta kai niissä sitten on, jos niitä ei voi edes katsoa... sekoamatta tai jotain.''
Yhtäkkiä Aidouru tajusi, että oli saattanut vaikuttaa äärimmäisen epäkohteliaalta. Hän ei halunnut pahoittaa sellaisen mieltä, jolla oli muutenkin jo paljon ongelmia.
''Siis en tarkoita, että kasvoissasi toisaalta olisi mitään vikaa'', Aidouru selitti. ''Mutta jos yookaipuolesi aiheuttaa jonkin ihme jutun, niin kai sitä voisi pitää vikana...''
Aidouru ähkäisi. ''Siis ei varsinaisesti vikana, mutta...'' Hän huokaisi, ja sulki silmänsä. ''Ei mitään.''
Aidouru totesi hiljaa mielessään, että oli onnistunut kuulostamaan äärimmäisen typerältä. Selittäminen oli joskus hankalaa.

namida säpsähti pojan revetessä nauramaan, mutta kuuli pien tämän selityksen. Niin, Kaipa se oli hieman erikoinen vika, houkutin...
Namidaa hymyilytti hihansa takana. poika kuulosti jotenkin suloiselkta kun änkytti...
Namida ihmetteli miksi oli miettinyt noin. Mitä hän nyt oli tekemässä? hänhän oli vähällä äsken tappaa pojan ja nyt jo ystävystyi ja... Äsh, hän ei osannut edes päättää tunteistaan.

"Ei tarvitse selittää, ei se mitään. Ymmärsin kyllä." Namida naurahti ja tämän silmät kertoivat, ettei tämä ollut pahoillaan.
Namida istahti alas ja huokaisi. Mitäs nyt? mitä hän enää voisi tehdä tai sanoa? ei ollut mitään, mikä estelisi poikaa lähtemästä, mitä tuo nyt tekisi.

Namida kohottautui takaisin seisomaan, ja asteli jo hieman hämärtyvälle ovensuulle. Tuuli heilutti Namidan hiuksia keveästi, ja sai Namidan olon rauhalliseksi.
"Tiedätkö... joskus minusta tuntuu, että olen kuin tuuli. Yksinäinen tuuli, joka menee menojaan ja missä meneekin järkyttää kaikkea. Se kulkee, on melkein huomaamaton. Niinkuin minä, ei kukaan minusta välitä." Namida huokaisi ja katseli iltahämärän maalaamaa taivasta.
Tyttö kääntyi Aidourun puoleen ja viittoili tämän lähemmäs.
"Katso. Illan ensinmäisiä tähtiä näkyy jo." Namida hymyili hihansa takana, ja katseli vuosien aikana tutuiksi käyneitä tähtiä.
Hän tunnisti oman syntymä-tähtensöä kuvion- Kyyneleen virran. Siitä Namida oli osittain saanutkin nimensä.
"Näetkö sinä tuon? tuon hieman pisaraa muistuttavan kuvion? Minut nimettiin sen mukaan, Namida-taiga, kyyneleen virta." namida sanoi hiljaa, ja katseli tähtiä suruissaan. ne muistuttivat sitä aina siitä, mitä se oli. Se oli osittain ihminen, osittain hirviö. ja niin tuli aina olemaan.
"Sitä vain... että miksi?" namida lausui hiljaa ja katsahti Aidouruun.
"Että miksi me edes olemme täällä, me kaikki? Mitä meidän täällä kuuluu tehdä? Emme me osaa muuta kuin sotia, tappaa... onko se elämän tarkoitus?" namida jatkoi vaimentaen ääntään hiljalleen.

:: namidaa saa sitten muuten hitata, jos tahtoo ^^ ::

//Pidetään mielessä ^^ //

Aidouru tuhahti. Änkyttäminen oli hänestä typerää. Se kuului niille, jotka olivat jotenkin niin sekavassa tilassa etteivät voineet puhua kunnolla. Hän ei halunnut änkyttää, mutta joskus... Joskus niin vain kävi.
Aidouru huomasi Namidan kävelevän luolan suulle. Viileä tuuli puhalsi juuri ulkona, ja kantautui hiljalleen sisällekin. Aidouru kohottautui hiljalleen itsekin seisaalleen, katsellen ulos. Namida alkoi yllättäen puhua. Aidouru joutui höristämään korviaan, jotta olisi kuullut kunnolla.
Pian Namida viittoi poikaa luolan suulle. Aidouru asteli kummempia kyselemättä ulkoilmaan.

Hanyoopoika katseli hiljaa tähtiä ja nyökkäili Namidan puheille. Hän tunsi hukkuvansa tähtien mereen katsellessaan sitä. Kuin hän olisi lipunut keskellä noita tuhansia, ei, miljoonia valopisteitä, hiljalleen. Se oli ihmeellinen tunne...
...ja yhtäkkiä Namidan sanat tiputtivat hänet siitä tähtien merestä.

Elämän tarkoitus. Kuinka runollista. Totta puhuen Aidourukin oli joskus pohtinut, mikä tarkoitus sillä oli, että hän oli olemassa. Hän ei ollut vieläkään selvillä siitä, mutta... Mutta.
''Elämän tarkoitus?'' Aidouru hymähti. ''Varmaan eläminen... Vai kuinka on?''
''Luulen, että jokaisen elämän tarkoitus on se, minkä itselleen asettaa. Jos haluat sotia, teet siitä elämäsi tarkoituksen. Jos haluat tappaa ja teetkin sen, siitä voi tulla elämäsi tarkoitus.''
Aidouru kohautti olkiaan. ''Mutta ei kaikkien elämien tarkoitus ole sellainen. Täällä vain on... sotaisaa. Ymmärtäen ihmisten ja yookaiden väliset suhteet se on ymmärrettävää.''
Aidouru hymähti. ''Mutta ei sekään aina mene niin. Minun äitini oli ihminen ja isäni yookai. Ja he rakastivat toisiaan.''
Nuorukainen katsahti hymyillen Namidaan. ''Ymmärrät kai? Kaikki ei ole niin yksiselitteistä. Tämän paikan kohtaloa voi muuttaa. Ehkä se on joidenkin elämien tarkoitus...''
Aidouru vaikeni, siirtäen katseensa taas ylös, tähtiin.

Namida kuunteli Aidourua ja hymyili hieman surullisesti. Niin, pojan sanoissa oli järkeä.
"Ymmärrän. Mutta se vain... se kismittää että kaiken täytyy olla niin monimutkaista ja hankalaa." Namida huokaisi ja istahti viileälle kivelle katse yhä tuikkivissa tähdissä. Jokin niissä lumosi ja kiehtoi, niiden kaunis valo ja säteily...
"uskotko sinä kohtaloon Aidouru?" Namida kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja katseli poikaa hieman kysyvästi, jokseenkin haikea ilme kasvoillaan. Punaiset silmät hohtivat iltahämärässä petoeläimen silmien lailla, mutta silti niin epäinhimillisen rauhallisina ja tyyninä. Namidan punertavat kiharat aaltoilivat keveässä tuulessa vapaina ja tytön oli pakko hymyillä. Namida kyykistyi ja avasi sandaalinsa, laittoi ne sivuun ja asteli iltakasteen kastamalle ruoholle. Kaste oli viileää ja raikkaan tuoksuista, ja Namida hymyili hiljaa.

"Tiedätkö miksi pidän illasta enemmän kuin aamusta?" Namida kysyi ja käänsi tuikkivan katseensa Aidouruun. Tytön kasvot tuskin erottuivat pimeässä, mutta tämän silmät loistivat sen keskeltä kuin kirkkaat smaragdit.
"Siksi koska silloin luonto lepää, luonto ei sodi. Se nukkuu, laulaa tuutulauluaan ja herättä öisen metsän henget eloon. Joskus, jos on ihan hiljaa, kuulee kuinka puut kuiskivat toisilleen." Namida sanoi hiljentäen ääntään, kuunnellen. Tuuli tuntui kuin laulavan, laulavan sanoilla joita Namida ei ymmärtänyt, mutta sydämmellään tunsi. Puut kahisuttivat keveästi lehtiään, tuuli heilutti Namidan mekon helmaa pitkin tämän jalkoja. Namida hymyili ja katseli taivaalla paistavaa kuuta, jonka sirppi ei yltänyt kohottamaan valoaan kaksikon ylle.

Aidouru nyökkäili hyväksyvästi Namidan puhuessa tuijottaen yhä kirkkaita tähtiä. Vasta tytön esittämä kysymys sai hänet irrottamaan katseensa noista kaukaisista, säihkyvistä valopisteistä, ja mystinen side hänen ja tuolla korkealla loistavan utuisen meren välillä murtui.
Aidouru katsahti Namidaa osaamatta vastata ensin mitään. Hän pohti hetken, ehkä vain muutamia sekunteja, ja hänen miettivän kova ilmeensä pehmeni.
''En. Uskon, että elämä on sitä miksi sen tekee. Minä en ainakaan sietäisi ajatusta, että joku olisi jo päättänyt kaiken, mitä ikinä teen tai mitä minulle tapahtuu.'' Aidouru loi taas silmäyksen tähtiin. ''Haluan itse päättää tekemisistäni. En usko, että jokin ohjailisi meitä tekemään tahtonsa mukaan.''
Aidouru vaikeni katsellen tähtiin. Hän myönsi itselleen, etteivät tällaiset sanat kuuluneet hänen normaaliin puhumiseensa. Jotenkin vain tähdet ja kaikki, mikä oli yllättänyt hänet tänä iltana... Jotenkin se sai ajattelemaan kaikkea, mitä yleensä ei ajatellut.

Aidouru havahtui jälleen kuuntelemaan Namidaa, kuuntelemaan tämän sanoja. Tyttö oli tosiaan nyt aivan erilainen kuin aiemmin. Oikeastaan Aidourun oli vaikea kuvitella edessään näkemäänsä tyttöä samaksi, joka oli yrittänyt repiä hänen päänsä irti ja syöttää sitten kuolleille susille. Tai no, eihän kyseessä tainnutkaan olla sama henkilö. Toinen oli hirmuinen yookai, toinen... Niin.
Aidouru syventyi kuuntelemaan tuulen ääntä, lepäävän metsän ääntä. Hän ei ollut koskaan tajunnut, kuinka lempeästi tuuli heilutti puiden latvuksia ja tanssitti kuivuneita lehtiä. Aidouru sulki silmänsä hetkeksi, ja hengitti syvään. Hän ei ollut aikoihin tuntenut oloaan näin rauhalliseksi, ja oli sinänsä hassua, että hänen olonsa oli rauhallinen selvästi vihamielisen henkilön seurassa. Mutta ei, tämä Namida ei ollut se sama kuin aikaisempi. Tai siltä Aidourusta tuntui.

namida hengitti ilman raikasta tuoksua hymyillen. Namida huomasi pian hyräilevänsä hiljaa, muttei malttanut lopettaa sitä.
"... susi varjoa hipaisee, varjo käskettää kauemmas, häipyy ja katoaa..." Namida hyräili kohtaa laulusta, jota sille oli pikkutyttönä laulettu. Tyttö avasi hohtavat silmänsä hiljaa, lopettaen hyräilynsä. Hymy pysyi silti tytön kasvoilla, ilma tansitti tämän hiuksia hiljaa.

Namida istahti varovasti maahan, kääntäen päänsä Aidouruun. Tähdet loistivat kelmeää valoaan luolan edustalle, ja sen välke sai kastepisarat hohkamaan.
Namida kutusi katseellaan Aidourua istumaan. Hän ei sanonut mitään, mutta ilme kieli kaiken. Namida katseli yläpuolellaan äkisti hohkavaa valoa ja naurahti hiljaa. Tyttö kohotti kätensä ja tulikärpänen laskeutui siihen hellästi. Pian niitä oli useampia ja namida huokaisi.
"Niin pieniä ja kauniita. En ole ennen edes huomannut niitä... oikeastaan en ole huomannut mitään pientä ja ihanaa tässä elämässä..." Namida sanoi hiljaa, päästäen tulikärpäsen taas lentoon. Kimono kiilsi silkkikankaan lailla ja Namidan punertavat hiukset laskeutuivat hellinä sitä pitkin. Tytön ilme oli rauhallinen, ja se katsahti taas Aidouruun. Namida ei ollut varma, mutta huomasi Aidourun ilmeessä pienoisen rauhallisemman olotilan. Poikain oli selvästi rauhallisempi kuin äskettäin.
"Minä mietin joskus, että mihin tämä kaikki on tarkoitettu? miksi me teemme sitä mitä teemme, miksi olemme sitä mitä olemme?" namida sanoi hiljaa jättäen kysymyksen leijumaan keveään iltailmaan, ja katseli säihkyviä tulikärpäsiä niitä koskettaen.

Hanyoopoika ei ensin malttanut avata silmiään, vaan kuunteli ainoastaan tuulen rauhallista, suhisevaa ääntä. Pian ääneen sekoittui jotain muutakin. Ääni sai Aidourun avaamaan silmänsä ja katsomaan etsivästi ympärilleen. Poika huomasi Namidan hyräilevän, ja lyhyt hymy käväisi hänen suupielillään.
Aidouru käänsi päätään hieman vilkaisten vielä nopeasti kirkasta mutta kaukaista valoaan hohkaavalle taivaalle. Kääntyessään jälleen Namidaa kohti hän huomasi tämän istuutuneen ja katsovan häneen. Aidouru ymmärsi Namidan kutsuvan häntäkin istuutumaan, ja hetken poika oli kahden vaiheilla. Hän kuitenkin päätyi ottamaan muutaman askeleen eteenpäin ja istuutumaan ehkäpä metrin päähän Namidasta.

Tulikärpäset leijuivat hiljaisina ja loistavina kaksikon edessä. Aidouru katseli hetken noita pieniä otuksia. Ne näyttivät tummaa metsikköä ja taivasta vasten kuin vailla kiirettä liikkuvilta tähdiltä.
Aidouru hymähti Namidan puhuessa tulikärpäsistä. Olivathan ne kauniita, kuin pieniä aurinkoja maan päällä. Vaikka melko vaatimattomiahan ne taivaan aurinkoon verrattuina olivat...
Kuullessaan Namidan taas kysyvän jotakin Aidouru kääntyi häntä kohti virnistäen.
''Sinä et taida väsyä hankalien kysymysten esittämiseen, ethän?'', poika hymyili. ''Ei siinä muuten mitään, mutta minulta alkavat vastaukset loppua.''
''Mutta... ehkäpä teemme mitä nyt sitten teemmekään, koska...'' Aidourun lause keskeytyi hänen tuntiessaan jonkin astelevan päälaellaan.
''Samperi'', Aidouru mutisi uteliaan tulikärpäsen tunkeutuessa hänen koirankorvaansa. Poika suki toisellä kädellään korvaa yrittäen ajaa tunkeilijan tiehensä. Kun hämmentynyt kärpänen ei reagoinut toivotulla tavalla, Aidouru pörrötti toisella kädellään hiuksiaan yrittäen saada kärpäsen lähtemään. Pian kärpänen lennähtikin säikähtäneenä kauemmas.
Aidouru pudisti päätään, ja onnistui heilauttamaan kaikki etuhiuksensa silmien eteen. Sukiessaan niitä takaisin sivuille Aidouru tajusi näyttäneensä äsken epäilemättä melko koomiselta. Hän käänsi katseensa Namidaa kohti.
''Hiton uteliaita nuo tulikärpäset'', Aidouru tokaisi kuitaten sillä koko välikohtauksen.

namida peitti kädellä suunsa ollakseen nauramatta, mutta väkisinkin päästi pienen heleän naururyöpyn. Toisen kastahtaessa taas häneen tyttö vaikeni, mutta hymyili vielä.
"Vai että uteliaita..." namida tirskahti ja antoi yhden tulikärpäsen laskeutua jälleen kädelleen. Hiljaa hohtava hyönteinen kipitteli pitkin tämän kättä, ja pian niitä ilmestyi lisää ja ne laskeutuivat rauhallisesti tytön hiuskiin, saaden hiukset säihkymään keltaista ja punertavaa valoa. namida nauroi hiljaa ja silitti hentoa tulikärpästä pitkillä kynsillään, pian tuo pyrähti jo tiehensä.

Namida kohotti katseensa kuullessaan rapinaa. Sudenkorvat hiuksien alta liikehtivät levottomasti taaksepäin ja eteen, koittaen aavistaa äänen aiheuttajan. Tulikaärpäset olivat kaikonneet. Koko metsä tuntui hiljenneen äkisti.
Namida nousi pystyyn varovasti, koettaen olla aiheuttamatta liikaa ääntä.
"Aidouru... vahva Yooki... ei mikään tavallinen Oni..." Namida sanoi hiljaa huoli kasvoillaan. Se oli ihmismuodossa. Ja nyt sen hukka perisi.
Namida ei ehtinyt kuin päänsä kääntää kun puut jo kaatuivat rytisten tätät kohti. Namida loikkasi syrjään ketterästi, mutta kirosi hameenriekaleen jäädessä kiinni puuhun. Pieni verinaarmu kiri pitkin tämän jalkaa.
Sinisenä hohtavat silmät tuijottivat kaksikkoa metsästä ja käkättävä kurlaus kaikui kimeänä.
"Hanyoonverta... Haistan hanyoonverta!" Oni nauraa käkätti ja asteli lähemmäs puiden pimennosta.
Onilla oli kaksi päätä, toinen muistutti käärmettä, toinen ihmistä. Onilla ei tavallaan ollut silmiä, vaan neljä hohtavaa valopalloa niiden tilalla.
"kaksi... oi niitä on kaksi ystäväni, kaksi Hanyoota minä haistan!" Ihmispää puhui käkättäen toiselle, nostaen valtavaa petolinnunjalkaansa lähemmäs.
"Niinhs, ja toinesh on ihmismuodosshaan siskoseni..." Käärmepää sihisi ja lipoi kaksihaaraista kieltään ahnaasti.
Namida nousi takaisin pystyyn äristen, mutta siitä ei ollut hyötyä. Hän ei voinut muuttua. Hän pysyi ihmisenä vaikka kuinka halusi. Vain Sudenkorvat olivat esillä.
"Hoahhoah! katsos tuota veliseni, sehän käyttäytyy kuin sudenpenikka konsanaan! missäs on sen kirppupanta, hiäh?" Nainen nauroi ja kohotti valtavaa kättään äkillisen iskuun. Namida hypähti syrjään mutta sai iskun Onin hännästä, joka veti tuolta jalat alta.
"Perhana... Aidouru! Mene ennen kuin niistä on sinullekkin harmia!" Namida huudahti kompuroidessaan pystyyn, mutta häntä sivalsi jälleen heittäen tytön kuperkeikkaa puunrunkoa vasten. Namida ulvaisi ja lsyähti maahan verinoro otsallaan.
"Hanyoonlihaa... Syödään tyttö enshiinsh!" Käärme sihisi ja katseli namidaa ahnaasti silmillään.

Aidouru tuhahti, ja suki viimeisetkin näköä haittaavat hiussuortuvat sivuille. Yhtäkkiä hänen huomionsa kiinnittyi rasahdukseen; jostakin metsän syvyyksistä kuului ääntä. Jälleen niiden samojen varoituskellojen äänet alkoivat takoa Aidourun kalloa.
Kauaa ei poika ehtinyt yksin asiaa pohtia, kun Namida jo kertoi huomanneensa saman. Kuullessaan tytön huulilta purkautuvat pahenteiset sanat Aidouru kohottautui varoen pystyyn tuijottaen metsän pimentoon silmää räpäyttämättä.
Yhtäkkiä puut lakosivat hänen edessään, ja sen kummempia miettimättä Aidouru hypähti pois niiden tieltä. Hän pääsi puiden raapivien oksien ulottuvilta naarmuitta, mutta nopeasti Namidan suuntaan katsahtaessaan hän joutui huomaamaan, ettei toinen ollut selvinnyt aivan yhtä hyvin.
Aidouru kuuli kähisevän, ilkeän äänen puhuvan, ja tuijotti esiin astunutta onia. Inho valtasi pojan kasvot, ja hetken ajan kaikki mahdolliset sanat joilla kutsua tuota ilmestystä olivat luettavissa pojan silmistä.
Aidouru katseli hetken onin pahaenteistä hahmoa kuunnellen sen sanoja. Aidouru vilkaisi nopeasti Namidaa. Toinen oli nyt puolustuskyvytön. Aidouru kurtisti kulmiaan kääntäessään katseensa taas oniin... Ja ennen kuin hän tajusikaan Namida oli jo saanut iskun.
Aidouru hapuili miekkansa kahvaa...

''Aidouru! Mene ennenkuin niistä on sinullekin harmia!''

Namidan sanat jähmettivät nuorukaisen niille sijoilleen. Hän katsahti ensin Namidaa, sitten onia. Hänen käskettiin lähteä. Totta, hän voisi kuolla jos jäisi. Mutta jos hän jättäisi Namidan yksin...
''Hitto'', Aidouru mutisi. Hänen omatuntonsa ei kestäisi, jos hän vain lähtisi.
Oni ryntäsi Namidaa kohti kuola suusta valuen, valmiina raatelemaan toisen kappaleiksi. Yhtäkkiä sokaiseva välähdys esti sen aikeet ja sai sen hypähtämään yllättyneenä taaksepäin.
Aidouru seisoi Namidan ja onin välissä pidellen Genzaisea tiukasti kädessään.
''Sinä et häntä tapa'', Aidouru tokaisi yksiselitteisesti.
Oni nauroi kähisten. ''Sinäkö minua estät?'', se sähisi. ''Syön teidät kummatkin.''
Aidouru naurahti halveksien. ''Sehän nähdään.''
Sen kummepia odottelematta Aidouru kohotti Genzaisen iskeäkseen, ja nyökkäsi nopeasti Namidan suuntaan. ''Jos joku hänet tappaa, se olen minä.''
Oni lähti jälleen ryntäämään eteenpäin, ja Aidouru valmistautui iskemään takaisin. ''Pysy sivussa'', hän sanoi Namidalle hiljaa, mutta kuitenkin niin että tämä kuuli.
''Senkou!''

Namida tunsi polttelevaa kipua otsassan ja hieraisi päätään. Käsi värjäytyi vereen ja Namida ähkäisi kivusta. Että ihmiset olivat niin heikkoja!
Namida huomasi Onin korkealla edessään, mutta tämä ei katsonut häntä. Se oli kiinnittänyt huomionsa aidouruun, joka ei ollut lähtenyt. "penteleen taulapää! tuo surmaa meidät molemmat!" Namida kirosi mielessään ja koetti nousta ylös. Aidouru käytti Senkoutaan, mutta tuo näytti menneen ohitse. Ei Aidourukaan sitä yksin voittaisi, vaikka vahva olikin.
"Heheheee poika, syön sinut elävältä..." Onin naispää sähisi virnuillen ja paljasti kuolaa valuvat, kellertävät hampaansa. Käärmespää sihisi ja lipoi kieltään, katsellen poikaa anhaasti.

Namida näki hetken aikaa kaiken sumeana, mutta sai noustua jaloilleen. Naama valui vuolaana verestä ja Namida kirosi hiljaa omaa heikkoa muotoaan.
Samassa namida muisti ajankulun ja katsahti kuuta. Kuu oli jo laskussa, se oli hyvä! Jos vain he saisivat pidäteltyä Onia, niin Namida voisi odottaa...
"Aidouru! Sitä pitää hämätä vielä hetki! Kuu...!" namida huudahti viittoen kuuhun päin. Samassa tyttö nosti tukevan oksan käsilleen ja mulkoili Onia.
"Anna tulla! saat kuule odottaa kauan ennen kuin minut saat!" Namida ärähti ja pamautti oksalla Onia häntään, ja käärmespää kääntyi sähisten.
"Shiinhäh sheenkin äpärä!" Käärme sähisi ja kääntyi iskeäkseen Namidaa. Koko Oni kääntyi sen tahdissa, ja viime hetkellä Namida loikkasi syrjään.
Puu rätisi Onin painosta sen kellertävien hampaiden upotessa sen runkoon. Käärme kiljui ja sihisi kuin sitä tapettaisiin, mutta turhaan se yritti päätään irti saada.
Namida virnnisti, mutta katsahti Aidouruun totisena.
"Se pysyy tuossa hetken. Pidättele sitä, teen pari juttua jotka nopeuttaa tätä... muutosta." Namida sanoi irvistäen inhosta verentahraisia käsiään.

Namida katslei ympärilleen sysipimeässä luolassa. Miten vaikeaa se olikaan ilman yookaisilmiä!
Namida hapuili pimeässä ja pian tämän käsi osuikin arkkuun. Kuten hän mjuisti, fiksuna hän olikin siirtänyt sen vaivihkaa alas, piiloon. Namida avasi sen varovasti, ja tunsi heti kylmän hohkan kasvoillaan. Suojaa oli vielä ripasu.
Pian Namida kuuli hengityksen takaansa ja kääntyi hymyillen. Sudet nuuhkivat emäntäänsä varovasti, nuollen haavoja varovasti.
Namida vilkaisi näihin totisena, käskien niitä ajatuksillaan Aidourun avuksi.
"Menkää lemmikkini... hän on puolellani, auttakaa häntä... syökää se Oni..." Namida kannusti ja sudet juoksivat hakkuen ulos, suoraan Onin etten räksyttämään.

Namida piteli arkkua käsissään, odottaen. Pian se tapahtuisi. Hän muuttuisi, ja pääsisi auttamaan.

''Tuki suusi!'', Aidouru ärähti vihaavin silmin onille. Hänhän ei tulisi syödyksi, ei sitten millään. Häntä ei syötäisi ennen kuin hän itse niin sallisi tapahtua. Tai no, niin Aidouru ainakin itselleen väitti...
Onin miettiessä seuraavaa iskuaan Aidourullekin siunaantui aikaa ajatella jotakin taktiikkaa. Toinen oli selvästi vahva, sen toteamiseen ei tarvittu tämän enempää aikaa. Tässä tarvittaisiin todennäköisesti ainakin ikazuchin voimia... Aidouru kurtisti kulmiaan pohtien seuraavaa siirtoaan.
Namidan ääni erotti hetkeksi Aidourun mietteistään, ja poika vilkaisi pikaisesti toisen suuntaan. Siitä hänen katseensa siirtyi aivan yhtä nopeasti kuuhun, ja jälleen oniin. Namida varmaankin muuttuisi pian takaisin oikeaan muotoonsa. Sinänsä hieno juttu; kaksin he saisivat onin helpommin päihitettyä, mutta Aidourun mielessä kummitteli ajatus - epämiellyttävä ajatus - siitä, mitä Namida oikeassa hahmossaan tekisi hänelle. Jos Namida alkaisi jälleen taistella häntä vastaan...
Aidouru ei ehtinyt ajatella loppuun asti, sillä onin kiljaisu kiinnitti hänen huomionsa. Poika kääntyi katsomaan tapahtumia, ja ehti juuri nähdä Namidan väistävän kellertäviä hampaita viime hetkellä.
''Yritätkö päästä hengestäsi?!'', Aidouru ärähti Namidalle. ''Tuo on vaarallista, kun olet vielä tuossa muodossa...'' Namida oli kuitenkin jo ehtinyt kuuloetäisyyden ulkopuolelle.
Aidouru huokaisi hiljaa miettien Namidan äskeisiä sanoja. Nopeuttaa muutosta? Arkkuko?
Sähisevä oni ei näyttänyt pääsevän hetkeen irti puusta. Aidouru ehti hieman rauhoittua, mutta hänen hetkellinen rauhallisuutensa karisi välittömästi sudenraatojen syöksyessä esiin luolasta. Oliko Namida jo muuttunut, ja nyt sudet tulivat tappamaan molemmat ulkosalla olevat...?
Aidourun yllätykseksi - ja suureksi helpotukseksi - sudet eivät vaikuttaneet vihamielisiltä kuin onia kohtaan. Yhtäkkiä oni irtautui puusta ja iski hännällään Aidourua kohti niin nopealla liikkeellä, ettei pojalla ollut mahdollisuuttakaan väistää. Häntä osui Aidourua rintaan valtavalla voimalla, ja hän lensi ilmassa useita metrejä. Yhtäkkiä Aidouru tajusi olevansa luolan sisällä, ja seuraavssa hetkessä hän iskeytyi lujasti selkä edellä kalliota vasten.
Aidouru räpäytti muutaman kerran silmiään ja huomasi Namidan, joka ei ollut kuin parin metrin päässä siitä, minne hän oli iskeytynyt.
''Uh. Terve'', Aidouru tokaisi lyhyesti ja nousi ylös. ''Samperi'', hän mutisi itsekseen ja ryntäsi takaisin ulos, mutta ei kuitenkaan niin nopeasti kuin oli tullut sisään.

Ulkona oli täysi rähinä päällä. Sudet ja oni ottivat raivokkaasti yhteen, ja pian taistelevassa joukossa oli lisänä myös muuan hanyoo yookaimiekkansa kanssa.

Namida piteli arkkua hellästi käsiensä välissä, tuntien sen kylmän hohkan virtaavan itseensä.
"Perhana! pian nyt..." namida kirosi hiljaa, ja samassa kuuli tömähdyksen vieressään. Aidouru oli lentänyt sisään, Oniko?
Hän ei ehtinyt sanoa mitään kun poika oli jo ulkona Onin kimpussa. Namidan täytyisi keskittyä.
Namidasta jokainen sekuntti tuntui venyvän. Arkun hohka kasvoi hiljaa, muttei hirveän nopeasti. Hän oli tehnyt tämän ennenkin, tosin vain kerran hätätilanteessa. Ja silloinkin siinä oli kestänyt.
Mutta pian Namida tunsi pistelevän tunteen. Tällä kertaa ei kestäisi.
Namida katsahti kuuta. Se tapahtuisi nyt.

Juuri tuon ajateltuaan Namida tunsikin sen alkavan. Kerrankin hän oli iloinen yookain heräämisestä!
Punertavat hiukset alkoivat lainehtia, muuntua pikku hiljaa utrkiksi selkää vasten. Pian Namidan kasvot olivat ne samat, punertavat ja ahnaat yookaisudenkasvot, kynnet kasvoivat huimaa vauhtia. Selän ja jalkojen piikit tulivat esiin Namidan ravistellessa itseään.
"Oliko jo ikävä?" yookai sanoi leikkisästi tytön päässä, muttei sulkenut tyttöä ulkopuolelle. Tyttö pisti nyt vastaan, se näköjään odotti siltä jotain.
"Sinä et ota minua haltuuni enää. Ja nyt teet kuten minä sanon." namida sanoi matalasti, käskevästi alitajunnassaan eikä Yookai sanonut siihen muuta kuin pienen murahduksen.
Namida kuuli tappeluiden äänten voimistuvan ja virnisti leveää susihymyään.
"Joko ymmärrät mitä sinulta pyydän? Tapa Oni, mutta poikaan et koske, tai kadut sitä!" Namida käskytti Yookaita ja tämä virnisti.
"Sinä sitten olet tiukkapipoinen tänään. mutta hyvä on, tuosta onista riittää leikkiin hetkeksi." Yookai naurahti ja pinkaisi muutamalla ketterällä loikalla ulos.
Namida tunsi kuinka suden aistit ottivat vallan, hän näki kuin pivällä. Muutamat tämän lemmikeist' pirstoutuivat, palaten kohta taasen muotoonsa. Tuo ärsytti Onia, ja se huitoi näitä kimpustaan kuin itikoita. Ja sen näki jo sen ilmeestäkin, että joku muukin tuli. Se käänsi katseensa itsensä kokoiseen suteen, joka irvisti kauempana siitä, askeltaen lähemmäs maa tärähdellen.
"vai muutuit sinä takaissshin penikka!" Käärmespää sihisi rykäisten itsensä irti puunrungosta. Se katseli kellertävin silmin Namidaa, ja sen silmistä paistoi peinoinen pelko.
"Voi kyllä... ja et arvakkaan kuinka nautin tuosta ilmeestäsi mokoma sekasikiö, minä revin sinut aivan mielelläni." Namidan ääni korahteli sen ikenten lomasta ja tuon leuat naposahtivat uhkaukseksi kiinni terävästi.
Namida muisti Aidourun ja kääntyi katsomaan tätä.
"Älä huoli poju, tyttö käski pitää näpit irti sinusta." Yookai sanoi tosin hieman pettyneenä, mutta päätti pitää sanansa. Jotain se tyttö tuossa näki, mutta ei se kummemmin yookaita haitannut.

Oni kääntyi ympäri ravistellen viimeisetkin hukat kimpustaan. Nämä sujahtivat ketterästi emäntänsä jalkoihin muristen Onille, ja yhdellä käskyllä jäivät paikoilleen.
"Anatakaa minun hoitaa muruset, syötte sitten." Namida lirkutti pienokaisille, kääntäen sitten punaisena hohkavat silmänsä Kuolaavaan Oniin.
"Kekekee, naiset ensin, eikös se niin mene?"
Namida jännitti lihaksensa. Kuului vain viuhahdus kun punertava oli loikannut Onin kimppuun, joka tämän iskusta horjahti askeleen taaemmas. Namida roikkui Käärmespään kurkussa, painaen tassuissa olevat piikkinsä tiukasti sen lihaan.
"Sinä senkin takiainen, irti veljestäni!" Nainen huudahti toisella puolella ja kohotti linnun raatelujalkansa Namidan turrkia kohden. Vaan Namidaka vain hymyili, juuri kun tuo iski avasi tuo piikkinsä. Tyhmä mikä tyhmä, ja Oni sai pian taas huuta jalka veressä.

"Äläs yritäkkään koskea ämmä, minä teen mitä lystää!" Namida naurahti ja rusautti ilkeästi Käärmen niskan ympäri. Tuo sähähti, ja mustanpunainen veri singahti sen niskasta seuraavaan puuhun. Nainen kiljaisi, mutta tuskin kivusta.
Namida loikkasi irti, katsellen nautinnollisesti kuinka puolipäätön Oni mulkoili häntä.
"Tapan sinut hukanmokoma, uksalsitkin tappaa veljeni!"
"Noh sen kyllä huomaa naamasta kenen sisar olitkin." Namida virnisti kieli ulkona roikkuen, muistaen taas Aidourun.
Punertavat silmät katselivat tätä hohkaen.
"Voit pitää hetken hauskaa, vai hoidanko tämän loppuun?" Se kysyi matalasti, vilkaisten raivosta kihisevää Onia edessään.
"Minulta se käy nopeasti, mutta ajattelin jos tyttö haluaa sinunkin pitävän hauskaa." Yookai virnisti ja istahti alas tömähtäen. Punertava häntä huiskahti sivulle kepeästi, tärisyttäen maata allaan.
"Mutta älä kuvittele Oni että antaisin pojan tehdä kaiken ilon. Minäkin haluan vielä jatkaa." Yookai sanoi virnistäen mulkoilevalle Onille koko hammasrivitöllään.

Veri roiskui puolin ja toisin ilkeästi tahraten maan hohkaavaan punaan. Lammikoissa sekottuivat kuolleiden susien, kaksipäisen onin ja hanyoopojan veri.
Aidouru tunsi jälleen uuden, lämpimän verinoron valuvan kättään pitkin. Poika irvisti lyhyesti, ja pakottautui jälleen keskittymään taisteluun, joissa vahinkoa kärsivät molemmat puolet. Tai no, susia ei kauheasti vaikuttanut haittaavan, mutta Aidouru ja oni olivat jo molemmat kenties hieman heikentyneet kaiken sen väkivallan keskellä.
Oni, niin vahva kuin olikin, ei ollut säästynyt Genzaisen sivalluksilta. Mutta ei Aidourukaan ollut onnistunut väistämään jokaista onin veitsenterävää iskua. Taistelu jatkui ja jatkui, kummankaan osapuolen pääsemättä johtoon. Aidouru kirosi ajatuksissaan omaa kyvyttömyyttään.
En voi olla näin heikko! Tuo oni on vain saastaa. Miksi en pysty voittamaan sitä? Minun on tultava vahvemmaksi... Minun on opittava hallitsemaan ikazuchi ja löydettävä lisää ominaisuuksia Genzaisesta...
Aidouru vilkaisi kädessään olevaa miekkaa. Jätit minulle ison urakan, isä...
Enempää Aidouru ei ehtinyt miettiä. Oni syöksyi jälleen hurjana huutaen häntä kohti. Aidourun ei auttanut kuin kohottaa jälleen miekkansa uuteen iskuun.

''Nyt sinä kuolet'' oni sähisi mielissään puristaen Aidourua paksua puunrunkoa vasten. Poika köhi saadakseen henkeä. Hitto..., Aidouru ajatteli. Miksi näin...
Oni oli ollut liian ovela. Se oli saanut harhautettua toisella päällään Aidourua, ja toisella päällä napannut hänet. Ja nyt häntä litistettiin puuta vasten.
Hitto... Tähänkö minä jään?
Aidouru ei ollut vielä pahasti haavoittunut. Hän voisi hyvinkin jatkaa, mutta... Hän ei päässyt irtautumaan onin otteesta. Ja mikäli toinen vain jatkaisi tarpeeksi kauan...
''Siihen sinä litistyt'', oni sihisi voitonriemuisena. Vaikka sudet raastoivat onin jalkoja, sillä vaikutti silti olevan aikaa nauttia tästä hetkestä.
''Sinä kuolet.''
Aidouru puristi hampaansa yhteen. En... En ikinä... En niin kauan kuin minulla on Genzaise... En niin kauan, kun minulla on isäni tuki...Aidouru puristi Genzaisea kädessään. ''EN IKINÄ!''
Hanyoopoika iski mahdollisimman voimakkaasti miekalla onia, ja yhtäkkiä Genzaise teki jotakin. Jotakin, mitä se ei ollut tehnyt kertaakaan aiemmin.
Oni kiljui tuskasta. Se hoippui kauemmas päästäen Aidourun. Poika putosi mahalleen maahan, hengittäen raskaasti. Vihdoin hän sai happea.
Noustessaan vaivalloisesti istumaan Aidouru katsoi Genzaisea. Jotakin oli tapahtunut. Oliko hän löytänyt Genzaisesta uuden kyvyn...?

Yhtäkkiä jokin ryntäsi ulos luolasta. Se ei ollut Namida... Se oli hänen yookaihahmonsa.
Aidouru kurtisti kulmiaan. Hän oli saanut jo henkensä tasaantumaan eikä olokaan ollut enää järin huono, mutta jos hän joutuisi taistelemaan onia ja vielä Namidaakin vastaan...
Yookain sanat kuitenkin hävittivät Aidourun pahat aavistukset. Namida oli kieltänyt satuttamasta häntä...?
''Ai. No, kiitosta vain'', Aidouru tokaisi kuin ei mitään, mutta yookai-Namida oli jo onin kimpussa.
Aidouru ei ehtinyt kauaa seurata tapahtumia, kun toinen onin päistä jo repeytyi veren roiskuessa ympäriinsä. Aidourun silmät laajenivat. Noinko vahva toinen oli?
Pian kaikki rauhoittui hetkeksi, ja Namida antoi Aidourulle luvan hyökätä. Tapa, jolla toinen sen kuitenkin ilmaisi, sai Aidourun irvistämään.
''Hauskaa?'', poika toisti. ''Hauskaa? Mikä hitto tässä on hauskaa?!''
Poika vilkaisi onia, ja sitten taas Namidaa. ''Minä yritän ymmärtää sinua'', Aidouru sanoi. ''Sinä ja tuo oni... Te ette ole kuin minä. Te olette... hirviöitä'', Aidouru jatkoi. ''Mutta minä en. Minun äitini oli ihminen. Minä en ole hirviö.''
Sen enempää puhumatta Aidouru otti muutaman askeleen eteenpäin, katsoen onia. Sanaakaan sanomatta Aidouru kohotti Genzaisen, ja yritti saada sen tekemään jotakin, mitä se oli hetki sitten tehnyt. Mutta mitään ei tapahtunut.
Aidouru räpäytti silmiään, ja katsahti vielä oniin. Yksi sana purkautui vaimeana hänen huuliltaan. ''Senkou...''
Kirkas välähdys syöksähti onia kohti, tällä kertaa osuen mutta aiheuttamatta kuitenkaan erityisempää vahinkoa. Aidouru kääntyi Namidaa kohti. ''Jos haluat vielä pitää kivaa, siitä vain'', poika sanoi ja asteli sivummalle. Hän ei ymmärtänyt itseään. Normaalisti hän olisi taistellut onia vastaan, eikä olisi antanut toisen tehdä kaikkea mutta nyt... Hänen mielessään oli liikaa keskeneräisiä ajatuksia. Hänen olisi selvitettävä ne pian.